Viheralan yhteistoimintaa varten Suomessa on parikymmentä vuotta sitten perustettu valtakunnallinen viheralan kattojärjestö eli Viherympäristöliitto, joka on ympäristösuunnittelun, -rakentamisen, -hoidon sekä alan kaupan ja taimituotannon palvelu- ja asiantuntijaorganisaatio. Vastaavaa katto-organisaatiota ei ole muissa maissa. Viherympäristöliitto ry:n jäseninä on kymmenen jäsenyhdistystä, joissa on yhteensä 1400 henkilö- ja yritysjäsentä. Alamme on todella pieni. Vertailukohtaa voimme ottaa vaikka ammattiliitoista: Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL:ssa on 220 000 jäsentä tai palvelualojen ammattiliitossa PAM:ssa 210 000 jäsentä. Pieni alamme on kuitenkin Viherympäristöliitto ry:n toimintakautena mennyt aimo harppauksen eteenpäin ja saanut näkyvyyttä.

Viherympäristöliittoa perustettaessa jäsenjärjestöjen into hyvään yhteistoimintaan vei liittoa ja alaamme eteenpäin. Toimiakseen Viherympäristöliitto tarvitsee vahvan perustan myös taloudellisessa mielessä. Viherympäristöliiton taloudelliset tukijalat puuttuvat. Toiminnan rahoituksesta tulee vain noin 20 % jäsenmaksujen kautta (tästä prosenttiosuudesta yhteisöjäsenten ja kannattajayritysten osuus on merkittävä). Tilanne on kestämätön – kehittämiseen ja alan eteenpäin viemiseen ei ole resursseja, sillä resurssit haaskautuvat pelkkään perustoimintojen ylläpitoon ja siihenkin ne ovat riittämättömät. Tällä hetkellä jäsenjärjestöjen henkilöjäsenmaksuista ohjautuu Viherympäristöliitolle 11 €/jäsen ja jäsenyritysten jäsenmaksuista 55€/jäsen. Viheralan pienelle reilun tuhannen hengen ammattilaisjoukolle myös ammattikirjallisuuden tuottaminen on helposti resursseja tuhlaavaa – ei tuottavaa toimintaa, erityisesti jos julkaisu ei ole oikein kohdennettu. Ammattikirjallisuuden 1000 kappaleen painosmäärä on jo huomattavan suuri ja sen myymiseen ja sitä kautta kulujen pois saamiseen voi mennä useita vuosia.

Viherympäristöliitto ry:n roolin näen niin tärkeänä, että jäsenjärjestöjen maksuja kattojärjestölle voitaisiin tuntuvasti nosta ja samalla poistaa kattojärjestön ja jäsenjärjestöjen päällekkäisiä toimintoja. Yhdistysten jäsenmaksuja ehdottaisin nostettavaksi siten, että Viherympäristöliiton osuus olisi esim. 2-3 kertainen summa nykyiseen verrattuna (yritysjäsenmaksujen nosto liikevaihdon mukaan?). Yhdistykset voisivat aiempaa paremmin miettiä Viherympäristöliiton kanssa yhdessä järjestettäviä koulutuksia, joissa tulot jaetaan molempien osapuolten kesken. Yhdistysten järjestämistä omista koulutuksista Viherympäristöliitolle voisi mennä tietty prosenttiosuus. Viherympäristöliittohan hoitaa jäsenyhdistysten koulutusten markkinoinnin.

Kannattajayritysten ja yhteisöjäsenten merkitys viheralan yhteistoiminnassa on myös keskeistä. Tällä hetkellä ainoastaan kuusi kaupunkia (Espoo, Helsinki, Jyväskylä, Mikkeli, Oulu ja Tampere) ovat Viherympäristöliitto ry:n yhteisöjäsenenä. Toivoisin, että viheralamme päätöksentekijöillä olisi omassa kaupungissaan siinä määrin vaikutusvaltaa, että päätöksiä yhteisöjäsenyydestä saataisiin useammassakin kaupungissa tehdyksi. Kumppaneita tarvitaan myös yrityspuolelta. Suunnittelutoimistoistakin ainoastaan Ramboll on Viherympäristöliitto ry:n kannattajayritys. Talvella Ramboll haastoi VYL jäsenkirjeessä muut alan suunnittelutoimistot Viherympäristöliiton kannattajajäseneksi, mutta näyttää siltä että Viherympäristöliiton merkitystä alan vaikuttajana ei vieläkään ymmärretä tai emme osaa arvostaa alaamme. Ainakaan kampanja ei näytä tuottaneen tulosta. Viherympäristöliitto on toiminut viime vuodet mm. KIRA-foorumissa ja näissäkään ympyröissä vaikuttaminen ei ole suinkaan ilmaista.

Viherympäristöliitto ry:n talouden tasapainottamisen keinoihin löytyy varmasti lukuisia mahdollisuuksia, kun niitä liiton puheenjohtaja, toimitusjohtajaan ja toimistopäällikköön supistunut henkilökunta ja hallitus lähtevät yhdessä aktiivisesti innovoimaan. Kysymys joka tapauksessa ei ole pelkästään Viherympäristöliiton kehittämisestä vaan myös koko yhdistyskentän kaikkien jäsenjärjestöjen kehittämisestä. Tässä tehtävässä jäsenyhdistysten puheenjohtajilla on keskeinen rooli. Ja vastuu viheralasta on jokaisella alan toimijalla niin omassa organisaatiossaan kuin myös koko viheralan yhteisellä kentällä, jossa yhdessä olemme enemmän.

Aino-Kaisa Nuotio

Kirjoittaja on MAS ry:n jäsen ja MARK ry:n opiskelijajäsen sekä VSU:n emeritus puheenjohtaja ja VYL:n emeritus varapuheenjohtaja

Viheralan merkitys ja arvostus on korkeammalla kun koskaan. Tämä johtuu monesta seikasta, mm. rakennetun ympäristön laadulle asetettujen laatuvaatimusten kohoamisesta ammattilaisten mutta myös ihan tavallisten kansalaisten joukossa. Silti Viherympäristöliitto on lakkautusuhan alla.

Myös viherala itsessään on nostanut profiiliaan, tarjonta, laatu ja palvelu ovat parantuneet. Keskeisenä taustavaikuttajana, koordinoijana  ja edunvalvojana kymmenelle jäsenjärjestölle on toiminut viheralan keskusjärjestö Viherympäristöliitto, VYL.

VYL on edesauttanut eri viheralan toimijoita resursseihinsa nähden todella monin tavoin, niin  monin, ettemme ala niitä tässä luettelemaan.

Päättyvätkö liiton palkollisten työsuhteet 31.3.2013?

Menemme suoraan asiaan. Ellei mitään merkittävää muutosta tapahdu päättyvät molempien vielä jäljellä olevien liiton palkollisten työsuhteet 31.3 2013.  Liiton hallitus on jo antanut irtisanomisvaroituksen (hallitus koostuu kaikkien kymmenen varsinaisen jäsenjärjestön edustajista). Irtisanomisaika alkaisi 1.10.2012, mikäli mitään uutta toimintamallia talouden vahvistamiseksi ei löydetä. Toiminnan pyörittäminen ei voi jatkua niin, että koko ajan on veitsi kurkulla ja seuraavan kurssin onnistumisen varassa.

Korviimme on kantautunut, että jäsenjärjestöjen suunnalta on palautteena toiminnan alasajolle ollut lähinnä syvä hiljaisuus tai ajattelutapa “katsotaan nyt vielä jos jotenkin järjestyisi”.  Valitettavasti meidän on kokemuksemme pohjalta todettava että ihmeitä ei tule tapahtumaan, esimerkiksi jonkun ministeriön lottopottia ei tule, valtionhallinto lähinnä miettii mistä vielä voi säästää, mikä näkyy raskaana mm. Puutarhaliiton toiminnassa. Tämä kysymys on nyt yksin ja ainoastaan meidän eli viheralan toimijoiden käsissä. Halutaanko ajaa VYL alas ja palata monella osa-alueella 20 vuotta taaksepäin ?

Tarvitaanko viherlalle keskusjärjestöä?

On myös kuulunut kommentteja jäsenjärjestöjen taholta, että tarvitaanko viheralalla keskusjärjestöä, itse voidaan tehdä halvemmalla jne. Tällaiset kommentoijat valitettavasti elävät itse vielä siellä 20 vuotta taaksepäin ajassa, elleivät ymmärrä, että  viheralaa ei ulospäin pysty laajasti ja uskottavasti edustamaan, ellei ole viheralan keskusjärjestöä, jonka kautta kaikkien jäsenjärjestöjen ääni kuuluu. Jäsenjärjestöillä on oma tehtävänsä, joillakin ollut jo kohta sata vuotta. Mutta ei esimerkiksi Kaupunginpuutarhurien Seura, Taimistoviljelijät, Suomen Maisema-arkkitehtiliitto tai Viheraluerakentajat pysty yksin ottamaan kantaa koko viheralan puolesta vaikkapa jonkun ministeriön tai opetushallituksen suuntaan. Tuskin edes sieltä kysyisivät lausuntoja, mikäli ei ole selkeää tahoa keltä kysyä. Helpompi tehdä päätös ilman viheralan sirpaleisia näkemyksiä.

VYL:n toimitusjohtaja on kiitettävästi onnistunut järjestämään itsensä moniin pöytiin ja ryhmiin, joissa ei viheralan edustajaa ole ennen näkynyt, mutta joissa tehdään viheralaankin vaikuttavia päätöksiä (mm. KIRA-foorumi, Rakentamisen Laatu ry).

Mistä VYL:n entistäkin tiukempi taloudellinen ahdinko johtuu?

Taloudellisena tukijalkana ovat olleet koulutus ja julkaisutoiminta.  Yhdistysten jäsenmaksuilla ei toimintaa montaa viikkoa vuodessa pyöritetä. Tänä vuonna ilmestyi VYL:n kustantamana peräti 54. julkaisu. On ymmärrettävää että myyvimmät aihealueet on jo aika tarkkaan koluttu läpi eikä joka aihealueella ole kovin tiiviitä päivittämistarpeita. Suurimpana ongelmana on kuitenkin ollut koulutus. Kunnat ovat olleet ylivoimaisesti suurin koulutuksen ostaja.
Kuntakentällä on tapahtunut suuria muutoksia ja paljon työtä on ulkoistettu.
Yksityinen sektori taas ei kuulemma juurikaan liiton koulutuksen perään kysele.  Myös koulutuksen tarjonta eli kilpailu on jatkuvasti lisääntynyt. Valitettavasti jopa jotkut omat jäsenjärjestöt ovat nähneet VYL:in ainakin jonkinlaisena kilpailijana.

Mitä olisi tehtävä ?

Valmiita vastauksia ei meilläkään tietenkään ole, mutta tässä joitakin ajatuksia keskustelun pohjaksi. Mikäli VYL:n halutaan jatkavan toimintaansa on sen merkitys järjestöissä asetettava omien intressien edelle, tai ainakin samalle tasolle niiden kanssa. Alan koulutus olisi koordinoitava VYL:n kautta ja sovittava tehtävä- ja mahdollisista tuloutusjaoista. Monien tahojen ei tulisi “lypsää” samoja yrityksiä sponsoroimaan sinne sun tänne. Tämä on myös yrityksille varmaankin usein kiusallista, oltava mukana kaikenlaisissa pikkutilaisuuksissa, kun ei oikein tutuille kehtaa kieltäytyäkään.
Yrityssponsoroinnin tulisi mennä ainakin pääsääntöisesti keskusjärjestön kautta, mikäli  kyseessä on yritys, jolla on tuotteita tarjottavana useamman jäsenyhdistyksen jäsenille. Myös jäsenmaksut pitäisi ottaa kriittiseen uudelleentarkasteluun. Nykymallissa kaikki jäsenjärjestöt eivät peitä edes omia kulujaan.

Vastuu jatkosta on jäsenjärjestöillä ja liiton hallituksella

Viherympäristöliiton alasajo tai toiminnan jatkuminen on nyt jäsenjärjestöjen käsissä. Päävastuu on yhdistysten hallitusten jäsenillä ja varsinkin yhdistyksen ykköshenkilöllä eli puheenjohtajalla. Pidättekö pään pensaassa vai lähdettekö tosissanne ja avoimin mielin selvittämään onko minkäänlaisia ratkaisumalleja löydettävissä. Asialla alkaa olla kiire.

Päädyimme tähän yhteiseen julkilausumaan koska nyt on tosi kyseessä. Haluamme tälle kannanotollemme julkisuutta ja näkyvyyttä myös siksi että ei kenenkään viheralalla toimivan tarvitse sitten huhtikuussa 2013 ihmetellä että kuka hullu keksi lopettaa Viherympäristöliiton.

Rauno Hänninen, VYL:n emeritus puheenjohtaja
Viljo Muuronen, VYL:n varapuheenjohtaja, Kaupunginpuutarhurien Seuran emeritus puheenjohtaja
Heikki Laaksonen, Kaupunginpuutarhurien Seuran emeritus puheenjohtaja

Työtehoseurassa on ollut vuonna 2011 käynnissä hanke Työelämä opettaa viheralaa, jonka yhteydessä on selvitetty koulutuksen työelämävastaavuutta yhdessä työnantajien, työntekijöiden ja oppilaitoksien edustajien kanssa. Hankkeessa keskityttiin ammatillisen perustutkinnon työssäoppimiseen ja näyttötutkintoihin. Hankkeen yhteydessä laadittiin kysely Uudenmaan puutarha- sekä käsi- ja taideteollisuusalan perustutkintojen ja niiden työssäoppimisjaksojen työelämävastaavuudesta. Mukana kyselyn laatimisessa ovat olleet Hanna Tajakka ja Tanja Nieminen Työtehoseurasta sekä Jouko Hannonen ja Salla Laukia Viheraluerakentajat ry:stä. Kysely lähetettiin neljään oppilaitokseen: TTS, Axxell, Omnia ja Keuda. Hämeen ammattioppilaitos ei osallistunut kyselyyn, koska heillä ei ollut  valmistuneiden opiskelijoiden  yhteystietoja saatavilla. Kyselyä varten koottiin 207 vastaanottajaa ja heistä vastasi 27%(n=62). TTS:n vastausprosentti oli 43%, Axxellin 20%, Omnian 37 % ja Keudan 7%.

Uudellamaalla työllistytään viheralalle ja ollaan tyytyväisiä koulutukseen

Viheralan koulutuksen saaneet työllistyvät tällä hetkellä hyvin alan töihin Uudellamaalla. Työelämä opettaa viheralaa –hankkeessa laadittiin kysely Uudellamaalla vuonna 2008-2010 valmistuneille viheralan puutarhureille: työllisiä oli 71%,yrittäjiä 9%, työttömiä 3%, jatko-opiskelijoita  11% ja työmarkkinoiden ulkopuolella 6%.  Tasokkaan asuin- ja työympäristön arvostuksen lisääntyessä myös viheralan palveluiden ja tuotteiden kysyntä on kasvanut voimakkaasti. Erityisesti yksityisen puolen viherrakentaminen ja -hoito sekä puutarhakauppa ovat kasvattaneet liikevaihtoaan. Jo pitkään ennustettu käänne on nyt todellisuutta: yli puolet valmistuneista viheralan puutarhureista työskentelee joko yksityisellä sektorilla tai yrittäjänä (Taulukko1).

Taulukko 1. Uudeltamaalta valmistuneiden puutarhureiden työnantaja tällä hetkellä n=55

Alan kiristynyt kilpailu, työn vaativuuden kasvu ja tehokkuuden vaatimukset ovat johtaneet siihen, että työtehtävät alallamme ovat hyvinkin eriytyneitä: suunnittelijat suunnittelevat, rakentajat rakentavat ja ylläpitäjät hoitavat viheralueita. Ja edelleen odotetaan alan sisäisen polarisaation, toisaalta keskittymisen ja toisaalta erikoistuneet pienyritystoiminnan, lisääntyvän.  Uudellamaalla viheralan puutarhurit tekevät pääosin oman alan rakentamisen ja ylläpidon töitä. Myös pihasuunnittelun osaamista tarvitaan yllättävän paljon jo puutarhurin töissä (Taulukko 2).

Taulukko 2. Uudeltamaalta valmistuneiden puutarhureiden työnkuva tällä hetkellä n=98

Viherala on luova ja fyysinen ala, joka vaatii ongelmanratkaisukykyä ja kädentaitoja. Kyselyyn vastanneiden puutarhureiden mielestä tärkeimmiksi osaamisvaatimuksiksi alallamme nousivat osaavuus sekä kyky ja halu jatkuvaan uuden oppimiseen. Vastavalmistuneet puutarhurit eivät nähneet tärkeinä yhteistyöhön sopeutumista, palvelualttiutta eivätkä työprosessien kehittämistä. ¾ kyselyyn vastanneista puutarhureista oli sitä mieltä, että koulutus oli vastannut työelämän vaatimuksia hyvin tai kiitettävästi (Taulukko 3).

Taulukko 3. Uudeltamaalta valmistuneiden puutarhureiden mielestä koulutus vastaa työelämän vaatimuksia hyvin. Taulukossa mukana alalle työllistyneet vastaajat n=36

Työssäoppiminen on erittäin tärkeä työllistymiskanava viheralalla: 34 % vastanneista työllistyi omaan työssäoppimispaikkaansa .Suurin osa puutarhureiksi valmistuneista on uusia alalla, eikä suhdeverkkojen merkitys ole työnsaannissa kovin suuri. Työssäoppimispaikat onnistuvat rekrytoimaan työssäoppijoita myös jatkossa. Myös yrittäjien osuus kasvaa, kun puutarhurit ovat saaneet muutaman vuoden lisää työkokemusta. Huomattavaa on, että työpaikan vaihdot tapahtuvat pääosin suhteilla: lehti-ilmoitukseen vastaamalla ei ollut työllistynyt yksikään kyselyyn vastanneista. Työnantajien kannattaa siis kysyä suoraan hyviä tyyppejä töihin.

Uudeltamaalta valmistuneiden puutarhureiden mielestä koulutus vastaa työelämän vaatimuksia hyvin. Työssäoppijat kaipaavat enemmän myös oppilaitoksen ohjaamista työssäoppimisjakson aikana. Opiskelijat olivat pääosin erittäin tyytyväisiä työssäoppimisjakson työtehtävien monipuolisuuteen ja yli 80 % piti työssäoppimisjaksojen pituutta sopivina.

Viheralan tulevaisuuden koulutuspolut

Suomen nykyinen koulutusjärjestelmä mahdollistaa monimuotoiset koulutuspolut. Viheralan tulisikin selkeämmin suositella puutarhatalouden perustutkinnon jälkeen alan ihmisille myös arkkitehtuuri ja rakentamisalan ammatti- ja erikoisammattitutkintoja sekä tekniikan ja liikenteen alan ammattikorkeakoulututkintoja. Näin toimien saisimme viheralalle rakennusalalla tarvittavaa osaamista. Polku voisi myös tasoittaa alan tämän hetkistä naisvaltaisuutta, koska tekniikan ja liikenteen alan koulutuspaikkoja on tarjolla enemmän. Puutarhatalouden perustutkinto, viheralan koulutusohjelma antaisi hyvät perusvalmiudet toimia alalla. Osaamista kannattaisi perustutkinnon jälkeen kasvattaa esimerkiksi  arkkitehtuurin ja rakentamisalan ammattitutkinnoilla tai erikoisammattitutkinnoilla. Myös yhdistelmä puutarhuri+rakennusmestari/rakennusinsinööri/DI olisi alallamme rautainen yhdistelmä. Viherrakentajan ammattitutkinto ja viherrakennustyömaan työmaapäällikön erikoisammattitutkinto kannattaisi sijoittaa arkkitehtuurin ja rakentamisen alle yhdessä maarakentajien, kivimiesten ja kiinteistönhoitajien kanssa. Tämä vastaisi paremmin työelämän todellisuutta.

Tanja Nieminen, Kouluttaja, tutkintovastaava, TTS koulutus, puutarha-ala

Olen seurannut viheralan opetuksesta käytävää keskustelua monet vuodet ja yrittänyt omalta osaltani vaikuttaa asioihin. Mielestäni asioiden eteneminen on törmännyt asenteisiin ja uskalluksen puutteeseen tehdä välttämättömiä ja rohkeita ratkaisuja.

Olemme tosiasian edessä, että viherala ei perusopetuksen tasolla ole riittävän houkutteleva. Alalle hakeutuu nuoria, jotka eivät ole motivoituneita tekemään näitä töitä. Keskeyttäneiden määrä on liian suuri.

Mitä pitäisi tehdä? Minusta ratkaisut ovat yksinkertaisia, mutta jos niitä ei tehdä, ongelmat tulevat jatkumaan.

Määritellään ensimmäiseksi tavoite, mitä halutaan. Työelämä haluaa nuoria, jotka ovat kiinnostuneita viheralan työtehtävistä, ovat motivoituneita, halukkaita oppimaan ja käteviä käsistään. Oppilaitokset haluavat päästä valitsemaan suuresta joukosta hakijoita alalle sopivat nuoret. Työelämä haluaa nuoria, joilla on perusvalmiudet oppia lisää työelämässä.

Millä ratkaisuilla asiat saadaan kuntoon?

Oppilaitosten tulee erikoistua. Erikoistumalla oppilaitos voi profiloitua, hakea erikoisosaamista, tulla halutuksi yhteistyökumppaniksi. Sen jälkeen turvataan opetuksen taso. Se onnistuu palkkaamalla parhaat käytäntöä tuntevat opettajat ja organisoimalla vahva yhteistyö työelämän kanssa. Merkittävä osa opetuksesta toteutetaan työelämän kanssa kiinteästi ohjelmoidulla tavalla. Osa opetuksesta tapahtuu työelämässä (kuten tapahtuu työssäoppimisjaksoilla). Tätä järjestelmää voi edelleen kehittää.

Kun opetus on kunnossa ja oppilaitokset ovat profiloituneet, ratkaistaan tutkintonimike. Viheralan oppilaitoksista valmistuvalla pitää olla työtä ja alaa vastaava tutkintonimike. Puutarhuri ei sitä kuvaa. Kuka keksii paremman kuin esillä ollut ”viherrakentaja”. Yksi minusta erinomainen mahdollisuus on kääntää englannista: Landscape gardener = maisemapuutarhuri! Puutarhuri, viherala on kökkö ja kertaalleen opetushallituksessa tyrmätty esitys.

Kun on päätetty uusi tutkintonimike, viheralan opetukseen profiloitunut oppilaitos voi markkinoida uudella alaa kuvaavalla tutkintonimikkeellä koulutusohjelmaa. Oppilaitoksen lisäksi alan järjestöt ja työelämä tukevat erilaisia markkinointimateriaalein ja nettisivustoin sekä osallistumalla erilaisiin nuorille suunnattuihin tapahtumiin koulutusohjelman tunnetuksi tekemistä. Nyt ei alalle pyrkivällä opiskelijalla pitäisi olla enää harhakuvaa, mihin hän hakeutumassa ja mikä hänestä valmistuu.

Näiden perusrakenneratkaisujen jälkeen koulutuksen sisältöä kehitetään ja parannetaan. Tämä onnistuu uudella innostuneella tavalla, koska kaikilla on tavoite selvä. Saada työelämään alasta kiinnostuneita ammattitaitoisia nuoria. Opettaminenkin on mielekkäämpää, kun ei ole kivirekiä matkassa.

Päätökset:

1. Oppilaitokset profiloituvat
2. Työelämän ja oppilaitosten väliset sopimukset opetuksen sisällöstä. Näitä tekevät työelämää edustavat järjestöt, isot työnantajat – esimerkiksi Taimistoviljelijät ry, Viheraluerakentajat ry, isot yritykset ja kaupungit
3. Uusi alaa kuvaava tutkintonimike
4. Yhteinen alan järjestöjen, työelämän ja oppilaitosten markkinointi

Seppo Närhi, Toiminnanjohtaja, Viheraluerakentajat ry

Aloitin koulutusohjelmajohtajana Hämeen ammattikorkeakoulun,  Lepaan yksikön koulutusohjelmissa 1.8.2011, Kaarina Hännisen jäädessä ansaittujen eläkepäivien viettoon. Syksy on mennyt arkirutiinien sisäänajossa ja kehitysideoita työstäessä. Lähtö on ollut vaativa, ei vähiten taloudellisten lainalaisuuksien paineessa. Uudessa hallitusohjelmassa ammattikorkeakoulujen rahoitusta on leikattu todella tuntuvasti. Leikkaus on 120 M€ eli lähes 13% kokonaisbudjetista.

Leikkausten jakautumisesta eri ammattikorkeakoulujen kesken ei vielä ole määritelty, mutta painetta tulee olemaan varmasti.  Leikkaukset toteutuvat vaiheittain vuoteen 2015 mennessä. Ensi vuosi ei tuo suuria muutoksia, joten tahti kiristyyvuosina 2013-2015. Toisaalta paniikkiakaan ei kannata lietsoa, mutta tilanteeseen on reagoitava heti ja varauduttava kaikin keinoin. Niukkuutta on siis odotettavissa, joka vaatii luovuutta ja entistä enemmän keskittymistä olennaiseen.

Pekka Leskinen viittasi edellisessä blogikirjoituksessaan yhteistyön tarpeellisuuteen ja olen samaa mieltä, että sitä on lisättävä kaikilla tasoilla. Konkreettinen yhdessä tekeminen on varmasti yksi parhaita keinoja luontevaan vuorovaikutukseen. Työelämän kanssa toteutetut hankkeet ja projektit auttavat opetuksen ajanmukaisuuteen, toimivat uraohjaajina ja samalla voidaan oppia uutta molemmilla puolilla.

Yhteistyö myös oppilaitosten välillä on tärkeätä. FUAS (Federation of Universities of Applied Sciences) on Hämeen ammattikorkeakoulun, Lahden ammattikorkeakoulun ja Laurea-ammattikorkeakoulun muodostama korkeakouluverkko. FUAS on jo alkumetreillä lisännyt yhteistyötä mm. miljöösuunnittelun ja maisemasuunnittelun välillä. Yhteistyössä päästään hakemaan kosketuspintaa myös tekniikan alalta. Toki myös Hamkissa on muita koulutusohjelmia, joista opiskelijat voivat hakea esimerkiksi liiketalousosaamiseen ja maanrakennusosaamiseen syvempää osaamista.

Konkreettisia esimerkkejä yhteistyöstä ovat yhteiset opintojaksototeutukset ja mahdollisuus opiskella osa opinnoista toisessa opinahjossa. Hamkin opiskelija voi ottaa esimerkiksi sivuaineen Lamkista ja päinvastoin. Pidän liittoumaa hyvänä asiana ja uskon myös oppilaitosten välisen yhteistyön lisäämisen myös pienemmässä mittakaavassa olevan lopulta kaikkien etu. Yhteistyötä on tehty tehdään toivottavasti jatkossakin myös muiden toimijoiden kanssa  ja näkisin, että yhteistyötä voisi tiivistää entistä enemmän pohtien myös työnjakoa, käytännössä opetuksen painopisteitä eri oppilaitoksissa.

Opetussuunnitelmat ovat OKM:n ohjaamana muuttuneet siihen suuntaan, että kaikkien koulutusalojen ja luonnonvara-alan yhteisiä opintoja on koko ajan enemmän ja käytännön harjoittelua on vähennetty ammattikorkeakouluissa. Myös tämän vuoksi työelämän tarpeisiin vastaaminen vaatii uusia toimintatapoja ja entistä tiiviimpää työelämäyhteyttä. Maisemasuunnittelun ja puutarhatalouden koulutusohjelmat kuuluvat Hamkin biotalouden koulutus- ja tutkimuskeskukseen, jonka kehittämisen painopisteenä on ollut siirtyminen entistä vahvemmin ilmiöpohjaiseen opetussuunnitelmaan ja hankkeistettuun opetukseen. Maisemasuunnittelun koulutusohjelmassa iso osa harjoitustöistä linkittyy työelämään ja opinnäytetöistä lähes kaikki on jo tällä hetkellä hankkeistettu, mutta silti toimintoja tulisi viedä vieläkin vahvemmin ja syvemmin työelämän suuntaan.

Työelämän vaatimukset muuttuvat jatkuvasti ja tarpeita on laidasta laitaan. Kentän moninaiset tarpeet kuvaavat viheralan kirjoa, johon vastaaminen on iso haaste kaikille oppilaitoksille. Mikä on tällä hetkellä hortonomin perusosaamista? Mitä jätetään pois kun uusia vaatimuksia yhteisiä opintoja tulee koko ajan lisää? Pitäisikö profiloitua niin koulutuskentässä kuin yksilötasolla? Työelämään valmistuvan hortonomin olisi kyettävä tuomaan uutta osaamista tullessaan perustaitoja unohtamatta. Mitkä ovat lopulta ne perustaidot, jotka jokaisen hortonomin tulisi hallita?

Perinteinen opetussuunnitelman toteuttaminen varmistaa että tietyt asiat tulevat ainakin opiskeltua ja suoritettua ja toivottavasti myös opittua, mutta siinä on vaarana, että projekteja ei pystytä kaikissa tilanteissa integroimaan työelämään.  Lukujärjestys ja opintojaksot kahlitsevat, samoin kela opintopistekertymineen. Voisiko Jyväskylässä menestystä niittänyt Tiimiakatemia olla malli, josta kannattaisi ammentaa oppia? Nähdäkseni osuuskunnalta ponnistava yrittäjämäinen toiminta voisi avata monia mahdollisuuksia. Toki uuteen malliin siirtyminen pitäisi sisällään myös riskejä, hankalia vastuukysymyksiä sekä monia käytännön pulmia ja asteittainen kokeiluluontoinen eteneminen voisi olla viisas lähestymistapa.Opetuksen sisältöjen hallinnan ja resursoinnin kannalta malli on monin verroin pulmallisempi, eikä mallia tietenkään voi kritiikittä pitää hyvänä. On varmasti riski rusikoida näitä rakenteita, mutta kannattaisiko tai pitäisikö riski kuitenkin ottaa?

Tiiviimmässä työelämäyhteistyössä osaamista muokkaisivat isolta osin kohdalle osuvat hankkeet ja toteutetut projektit. Toimintamallissa vaadittavan perusosaamisen ja ydinosaamisen hallinta voi olla melkoinen haaste. Voisiko yrittäjämäinen todellisten hankkeiden kanssa riskillä työskentely kompensoida mahdollisia ydinosaamisen aukkokohtia? Voisiko se silti olla enemmän mahdollisuus kuin uhka? Voidaanko kentällä rekrytointiin satsaamalla löytää kirjavasta osaajajoukosta oikea henkilö? Miten kentällä nähdään, jos oppilaiden muodostama osuuskunta voittaa tarjouksen?

Mitä uutta osaamista pitäisi olla? Korostuvatko esimerkiksi paikkatietojärjestelmät lähivuosina niin paljon, että jos emme hallitse niitä, menee aiemmin ja vielä tällä hetkellä hortonomeilla olevat pestit jatkossa yhä useammin muiden alojen insinööreille? Toisaalta onko tehokas teknologian hyödyntäminen keino vastata niukkoihin resursseihin? Kaikista ei kannata leipoa paikkatietoeksperttejä, mutta kannattaako myöskään tavoitella tilannetta, jossa kaikki hallitsevat saman hyvin samansisältöisen osaamisen tasaisesti. Pitäisikö uskaltaa erikoistua entistä selvemmin?

Hortonomiopiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla ja aiemman uran hyödyntäminen voi tuottaa hyviä yhdistelmiä. Osalla on rutiinia ja puutarhurin tutkinto ja paljon työkokemusta. Näkisin, että hyvin erilaisilla taustoille oleva opiskelija-aines on vahvuus. Pitäisikö entistä rohkeammin tukea hieman poikkitieteellisiä polkuja, joissa hyödynnetään opiskelijan aiempaa koulutusta ja työuraa? Puutarhureilla on usein kokemuksen kautta hyvä pohja ohjata uraa hortonomin osaamisen ydinalueille, mutta reviirien rikkomistakin nähdäkseni tarvitaan.

Tässä blogissa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toivottavasti keskustelu jatkuu vilkkaana ja eri tahot tuovat keskusteluun näkemyksiään. Itse lupaan olla pelkkänä korvana ja avoimena räväkämmillekin ehdotuksille. Entistä parempia toimintamalleja voidaan lähteä kehittämään rohkeilla avauksilla ja avoimella keskustelulla.

Maassamme on kolmisenkymmentä oppilaitosta, jossa voi opiskella puutarhuriksi. Aloituspaikkoja on peräti n. 500 kpl. Kaikki paikat eivät välttämättä täyty ja varsin iso osa jättää vielä leikin kesken muutaman hetken opiskeltuaan. Keskeyttäminen on suurta nimenomaan nuorten osalla. Aikuiskoulutuksen puolella keskeyttäminen on onneksi paljon pienempää. Tutkinnon suorittaneista noin puolet valmistuvat viheralalle.

Mihin sijoittuvat toisen asteen oppilaitoksista valmistuvat? Kuntien osalla monin paikoin on työvoiman osalle sisäänottokieltoa, henkilömäärät ovat laskusuunnassa ja muutenkin tulevaisuus varsin epämääräistä – tehdäkö itse vai tilata ulkopuolelta. Entäpä sitten tämä ”ulkopuoli”. Yksityiset urakoitsijat tarvitsevat  jatkossa entistä enemmän työntekijöitä. Mutta mistä nämä tulevat? Kosovo, Viro, Puola, Nigeria – muutamia ulkomaalaistaustaisten asuinpaikkoja mainitakseni. Yhä useampi urakoitsija käyttää ulkomaalaista työvoimaa. Osa tästä työvoimasta toki suomalaistuu avioliittojen yms. kautta. Mutta ongelman ydin on siinä, että suomalainen vastavalmistunut puutarhuri ei ole kuumaa valuutta työmailla.

Onko Suomessa otettava lusikka kauniisti käteen ja ymmärrettävä se, että perustyöntekijät eivät tulekaan meidän omista oppilaitoksistamme. Yhdentyvä Eurooppa on muuttanut rajoja ja entiseen ei ole paluuta. Oppilaitosten yhteistyö yritysmaailman kanssa ei ole ollut riittävää – muutenhan näin ei olisi päässyt käymään. Koulutetaan ihmisiä mutta ei riittävästi seurata valmistuneiden jatkotietä. Mihin menevät, miten sijoittuvat? Tämän olisi oltava oppilaitoksille erittäin tärkeää. Mikäli porukka ei sijoitu työelämään, missä syy? Koulutetaanko meillä liikaa väkeä? Koulutetaanko oikeita asioita? Ketä varten ylipäätään koulutetaan toisella asteella – oppilaitoksiako varten? Jatko-opiskelua varten?

Palkkavertailuissa puutarha-ala vetää kerta toisensa jälkeen pohjat. Ala ei voi olla kovin vetovoimainen nuorison silmissä. Miten voimme vaikuttaa palkkakehitykseen ja sitä kautta alalle hakeutumiseen? Yritykset ovat tässä avainasemassa. Tarvitsemme kuitenkin tulevaisuutta silmällä pitäen motivoituneita ja osaavia puutarhureita. Made in Finland puutarhureita. Mutta nykyisellä mallilla tämä ei onnistu. Nyt on pakko yhdistää voimia. Yrittäjät, julkinen sektori, oppilaitokset puhaltamaan selkeämmin yhteen hiileen. Tarvitaan lisää vuorovaikutusta, lisää rakentavaa keskustelua ja ennen kaikkea lisää tulevaisuuden näkemystä. Meillä on hienoja oppilaitoksia ja hyviä kokeneita opettajia. Hyviä yrittäjiä ja kuntien osaavia tekijöitä löytyy maan joka kolkasta. Yhdessä olisi löydettävä seuraavat askelmerkit. Nykyisellä menolla on huono lopputulos! Opetushallitus on keskeinen vaikuttaja, mutta varsin hampaaton ja tällä hetkellä hyvinkin kaukainen arkipäivän ongelmien selvittäjänä. Mitähän kirjelmiä ja valtuuskuntia olisi koottava ja pistettävä viemään asioita eteenpäin?

Viimeisimpien tilastojen mukaan puutarhatuotannon puoli on kiinnostavampaa kuin viherpuoli (kun hakijoiden määriä verrataan). Johtuu varmasti osaltaan siitä, että työpaikkoja ei ole tarjolla vihersektorilla suomalaisille. Toivoisin lisää keskustelua aiheesta ja erittäin pian on myös tehtävä ratkaisuja valtakunnan tasolla toisen asteen opetuksen osalta. Muutoksia tarvitaan vaikka ”se sattuu”.

Toimitusjohtaja Pekka Leskinen

Rohkeat ja onnistuneet toteutukset toimivat innostavina suunnan näyttäjinä ja rohkaisevat myös muita omien ratkaisujensa tekemisissä. Erityisen tärkeitä tasokkaat esimerkit ovat toimialoilla, joilla vielä enemmän tai vähemmän etsitään kansallista identiteettiä.

Suomalaisella rakennusarkkitehtuurilla on jo paitsi pitkät perinteet myös maailmallakin arvostusta hankkineet esikuvansa. Tämän myötä on vahvistunut myös osaaminen ja itsetunto. Puutarha- ja maisema-arkkitehtuurilla ei ole samassa määrin näyttäviä kotimaisia esimerkkejä. Toki tällaisiksi kelpaavia toteutuksia löytyy eri aikakausilta, esimerkiksi Käpylän puutarhakaupunki 20-luvulta, Tapiola 50-luvulta ja Sapokan Vesipuisto 90-luvulta.

Metropolialueelta odotetaan, usein ehkä kohtuuttomastikin, näyttäviä tekoja ja suunnan näyttäjän roolin ottamista. Helsinki onkin, kiitos erityisesti useiden taitavien kaupunginpuutarhuriensa, ollut monien esimerkiksi kelpaavien puistojen ja maisemakokonaisuuksien toteuttaja. Monet pääkaupungin historialliset puistot samoin kuin uudet innovatiiviset ympäristörakenteet ovat saaneet myös ansaittua arvostusta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se kauaskantoinen maisemateko, mikä tehtiin jo vuonna 1914, kun päätettiin perustaa Helsingin keskuspuisto. Viisas päätös, joka mahdollisti vihreät keuhkot ja viherverkoston nyt moninkertaiseksi kasvaneen Helsingin sydämeen.

Uudeksi kansalliseksi ympäristöesimerkiksi on odotettu kuin kuuta nousevaa Helsingin Töölönlahtea. Jo noin 15 vuotta sitten toteutetun suunnittelukilpailun jälkeen tuntui todella lupaavalta. Tarjosivathan palkitut suunnitelmat hyvät lähtökohdat toteutukselle. Huolestuttavaa kuitenkin on se, että jo pitkään on puhuttu vain siitä millaisia rakennuksia alueelle sijoitetaan ja mahtuu. Kiasman ja Musiikkitalon jälkeen lisää mediataloja, uusi pääkirjasto sekä uusimpina Aalto yliopisto ja Guggenheim-museo. Puistoista tai viheralueista ei puhu enää kukaan. Heräsi jo epäilys, löytyykö niille kohta enää tilaakaan.

Sitten toiveet taas virisivät, kun Töölönlahden ympäristösuunnitelma tuotiin tässä kuussa näytille Helsingin Rakennusviraston asiakaspalvelutiloihin. Se vaan jäi askarruttamaan, miksei suunnitelmista löytynyt suunnittelijan nimeä. – Ainakaan minä en löytänyt. Jäi epäselväksi, onko tämän uusimman version takana sen aikoinaan toteutetun suunnittelukilpailun voittajat vai joku muu. Kun kyse on valtakunnan ykköskohteesta, eikö myös suunnittelijoita pitäisi joka vaiheessa hehkuttaa näyttävästi.

Toivottavasti tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ympäristön suunnittelua ja toteutusta ei paloitella eikä alisteta tapahtuvaksi suurisuuntaisten talorakennushankkeiden ehdoilla. Nämä kun näyttävät herättävän päättäjien intohimot ja saavan näkyvyyttä mediassa.

Maisemasuunnittelun ammattilaiset, kaupungin organisaatiossa ja sen ulkopuolella, kertokaa kuuluvasti kaikilla foorumeilla, että Töölönlahden alueella ei saa tinkiä piiruakaan ympäristösuunnittelun ja toteutuksen tasosta. Lopputuloksen tulee olla sellainen, että siitä tullaan ottamaan esimerkkiä muualta Suomesta ja maamme rajojen ulkopuolelta.

Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Hieman lohduttaa tietoisuus, että hyvää kannattaa aina odottaa.

Puutarhaneuvos Pekka Metsola

Edellisessä blogissa Kaarina Hänninen tarkasteli viheralan koulutuksen näköaloja neljänkymmenen vuoden ajanjaksolta. Vaikka aikaperspektiivini on suppeampi ja tunnen lähinnä yliopistokoulutusta, tuntuu siltä, että runsaassa viidessä vuodessa koulutuksessa lähes kaikki on muuttunut. Tänä aikana ainakin yliopistot ja yliopistokoulutus ovat kokeneet perinpohjaisen myllerryksen, joka on yhä käynnissä ja jonka vaikutuksia voi vasta arvailla.

Aloitin työni maisema-arkkitehtuurin professorina keskellä tutkinnonuudistusta. Vuonna 2005 tulivat erilliset kandidaatin- ja maisterintutkinnot, alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot. Arkkitehtuurin laitoksellekin ryhdyttiin ottamaan maisteriopiskelijoita ilman varsinaisia pääsykokeita suorittamaan maisema-arkkitehdin tutkintoa.
Pari viime vuotta on Suomessa ollut käynnissä yliopistouudistus. Tarkoituksena on ollut irrottaa yliopistot valtiosta ja antaa niille aiempaa suurempi päätösvalta hallinnon ja talouden asioissa. Uuden yliopistolain tultua voimaan toissa vuonna yliopistot ovat nyt totuttelemassa itsenäisyyteensä. Vuosi sitten osana tätä prosessia Teknillinen korkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Kauppakorkeakoulu yhdistyivät Aalto-yliopistoksi. Uusi yliopisto pyrkii parhaillaan uudistamaan toimintatapojaan ja löytämään uusia painopistealueita ja yhteistyömuotoja tieteen ja taiteen, tekniikan ja talouden aloilla.
Säätiömuotoinen Aalto-yliopisto rakentuu vauhdilla. Vuoden vaihtuessa Teknillinen korkeakoulu lakkasi nimenäkin olemasta. Satavuotias koulu hajotettiin neljäksi erilliseksi tekniikan alan korkeakouluksi osana Aalto-yliopistoa. Lisää mullistuksia on luvassa. Parhaillaan selvitellään Taideteollisen korkeakoulun ja arkkitehtuurin laitoksen yhdistämistä omaksi arkkitehtuurin, muotoilun ja taiteen korkeakouluksi. Uuden korkeakoulun perustamisesta on Aalto-yliopiston hallituksen tarkoitus päättää tulevana kesänä.

Aalto-yliopiston strategia on Suomen oloissa poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Yliopisto tähtää seuraavan kymmenen vuoden aikana maailmanluokan toimijaksi. Kun hallintorakenne alkaa kohta olla virtaviivaistettu, uudistustyö keskittyy yhä enemmän sisältökysymyksiin. Koulun strategiassa on kerrottu, kuinka yliopisto tulee valitsemaan tutkimuksen ja opetuksen alueita, joita se pyrkii erityisesti kehittämään. Se pyrkii myös tunnistamaan nousevat tutkimusalat. Lisäksi strategiassa todetaan, kuinka uusiin alueisiin panostettaessa täytyy myös vastaavasti joistain toisista luopua.

Aalto-yliopiston käynnissä oleva hahmottuminen koskettaa myös viheralan koulutusta ja tutkimusta. Viheralan ainoa toimija Aalto-yliopistossa on maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma. Itsenäinen koulutusohjelma aloitti toimintansa TKK:lla vuonna 1989. Runsaan parinkymmenen vuoden aikana on valmistunut pitkälti toistasataa viheralan ammattilaista tutkintonimikkeellä maisema-arkkitehti. Valmistuneet ovat sijoittuneet ilahduttavan hyvin ja monipuolisesti työelämään. Maisema-arkkitehtien työllisyys on erinomainen. On jopa pulaa osaavista tekijöistä ja uusia työtehtäviä näyttää syntyvän koko ajan. Yhteiskunta tarvitsee yhä lisää osaajia, joilla on kokonaisvaltainen näkemys ympäristöasioista.

Aalto-yliopiston opetussuunnitelmia ja tutkintovaatimuksia päivitetään. Käynnistetään kokonaan uusia koulutusohjelmia, joiden otsakkeet viestittävät kansainvälistymisestä: Creative Sustainabilty, Managing Spatial Change. Käynnissä olevan muutosprosessin aikana ratkeaa maisema-arkkitehtuurin asema osana yliopistofuusiota. Kaikki koulutusohjelmat joutuvat tekemään selkoa siitä, mikä on koulutusohjelman taustalla oleva käsitys alan tulevaisuudesta, millaisiin skenaarioihin, visioihin tai unelmiin tulevaisuudesta koulutus perustuu ja miten koulutuksen avulla rakennetaan tulevaisuutta. Nyt kysytään sekä näkemyksellisyyttä että kriittisyyttä: voidaanko viheralalla puhua huippuosaamisesta ja innovaatioista? Mielestäni vihreä Aalto on koko viheralan yhteinen haaste, keskustelua tarvitaan.

Professori Jyrki Sinkkilä, Aalto-yliopisto

Vanhojen aikojen muistelemista ei useinkaan katsota hyvällä, mutta se sallittakoon lähes neljän kymmenen vuoden työuran loppumetreillä. Koulutuksen toteuttajana on usein kokenut olevansa altavastaajana. Työtä tehdään opetusministeriön, opetushallituksen, koulutuksen järjestäjien, työelämän ja opiskelijoiden vaatimusten ristipaineissa.

Työurani alkuvuosina 1970-luvulla kouluihin tultiin työelämän kautta. Puutarhurikouluissa aloittavilla opiskelijoilla oli takanaan puolesta vuodesta jopa kolmeen vuoteen kestänyt harjoittelu ja motivaatio opiskeluun selkeä. Opetusohjelma oli vahvasti käytäntöön painottuva. Kesät tehtiin töitä koulujen monipuolisilla viljelmillä ja puistoissa. Opistoon pääsi vasta puutarhurikoulun suoritettuaan ja sen jälkeen vielä pari vuotta työkokemusta hankittuaan. Opistossa haettiin teoreettista pohjaa ilmiöille ja laajennettiin tietopohjaa.

Maassamme oli viisi puutarhurikoulua ja yksi puutarhaopisto. Opettajat pystyivät melko hyvin erikoistumaan omaan erikoisalaansa. Opiskelijat työllistyivät enimmäkseen hyvin ja vuosien varrella monet etenivät merkittäviin asemiin alallamme. Kritiikkiäkin tuli. Opetus ei aina pysynyt ajassa mukana ja varsinkin opistolaiset, jotka olivat hyvissä työpaikoissa oppineet monenlaista, osasivat vaatia ajanmukaista tietoa.

Maailma muuttuu ja niin myös työelämän vaatimukset. Työssä tarvitaan entistä enemmän muutakin kuin substanssiosaamista. Näin yleisaineiden osuutta on vuosien varrella lisätty opetusohjelmiin. Joissakin työnantajille tehdyissä kyselyissä on jopa annettu ymmärtää, että työtaidot opitaan työpaikoilla ja koulujen on keskityttävä entistä vahvemmin opiskelijoiden yleisten taitojen kehittämiseen.

Eri alojen kilpailu nuorista vei 1980-luvulla kehityksen siihen, että kouluihin tullaan suoraan peruskoulusta tai lukiosta. Nykyisin monella opintonsa aloittavalla ei ole minkäänlaista työkokemusta. Koulun tulisi siten antaa sekä teoreettinen pohja että käytännön taidot. Toisella asteella on entisen harjoittelun tilalla työelämäjaksot. Osa käytännön taidoista on kuitenkin opetettava kouluilla, mutta kun opiskelijamäärät ovat pienet (kouluja on paljon eri puolella maata), eivät kaikki koulut pysty ylläpitämään monipuolisia oppimisympäristöjä, saati että opettajat voisivat erikoistua riittävästi. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoiden on paljolti itse pidettävä huoli siitä, että riittävä tuntuma käytäntöön kehittyy, koska harjoitteluaika on lyhyt. Alan harrastaminen onkin osaamisen kehittymisessä olennaisen tärkeää.

Joka tapauksessa työelämän osuus opiskelijan opintopolulla korostuu entisestään. Muodollinen koulutus ei yksin voi antaa ammatissa tarvittavia tietoja ja taitoja, vaan yhä enemmän opitaan työpaikoilla, joissa todellinen asiantuntijuus lopulta kehittyy.

Puutarha-alan eri sektorit vaativat erikoisosaamista. Toisen asteen uusissa opetussuunnitelmissa on tämä otettu huomioon siten, että viheralaan ja puutarhatuotantoon lähdetään erikoistumaan jo heti opiskelun alussa. Korkeasateen koulutuksessa ollaan toisenlaisella tiellä. Ammattikorkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen työryhmissä pohditaan parhaillaan pienien koulutusohjelmien yhdistämistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Esillä on myös yksiköiden vähentäminen. Myös luonnonvara- ja ympäristöalalla on samanlainen mietintä käynnissä. Se luonnollisesti koskee puutarha-alaakin, sillä kuulumme pieniin aloihin. Mitä se lopulta meidän alallamme tulee merkitsemään, selvinnee lähitulevaisuudessa.

Viheralalla on käynnissä kaksi pohjoismaista hanketta, joiden kautta pyritään kehittämään koulutusta, niin toisen asteen kuin aikuiskoulutustakin. Tällainen kehitystyö on erinomaista. Arvelen, että erilainen lyhytkurssitoiminta tulee tulevaisuudessa entisestään korostumaan. Opetusta tullaan räätälöimään erikoistarpeiden mukaan.

Kaikkia koulutuksen eri asteita tarvitaan: perusasteita, ammattikorkeakouluja ja yliopistoja sekä lisäksi täydennyskoulutuksia. Vaikka yliopistollisia jatkotutkintoja eri aloilla tehdään jopa liikaa, niin meidän alallamme niin ei mielestäni ole. Perinteisesti tohtorintutkintoja ehkä arvostetaan liian korkealle ja niiden saavuttamisesta on tehty liian vaativia ja kalliita. Alamme kehittäminen kuitenkin vaatii myös henkilöitä, joilla on vaativan opiskelun mukanaan tuomaa monipuolista osaamista ja sitkeyttä. On suorastaan harmillista, että maassamme tunnutaan usein edelleen ajateltavan, että tohtorintutkinnon jälkeen pitää sijoittua pääasiassa tutkimuslaitoksiin tai yliopistoihin. Näinhän ei ole. Lisensiaatit ja tohtorit voivat kehittää työelämää arvokkaalla tavalla monenlaisissa tehtävissä erilaisilla työpaikoilla.

Monenlaisia aikoja nähneenä uskon, että koulutus pystyy aina auttamaan työelämää saamaan uusia sukupolvia kehittämään alaa. Koulujen on hyväkin elää ristipaineissa. Se pitää hereillä ja pakottaa jatkuvasti miettimään uusia ratkaisuja. Jatkuva ja rakentava yhteistyö koulujen ja työelämän kesken on kuitenkin koulutuksen kehittämisen kulmakiviä.

Kaarina Hänninen, HAMK Lepaa, koulutusohjelmajohtaja

Vihreys kannattaa ja piristää. Nurmikentällä puiden katveessa on kuumana kesäpäivänä huomattavasti alastonta asfalttia miellyttävämpää, viihtyisä viheralue nostaa lähikiinteistöjen arvoa, lampien rannat, puutarhat ja metsikköalueet ovat suosittuja ajanviettopaikkoja.

Tutkimusta viheralueiden suotuisasta vaikutuksesta niin ihmisten fyysiseen kuin henkiseenkin terveyteen, kaupunkiympäristön hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on jo olemassa. Viheralueet hidastavat kaupunkialueen lämpötilan nousua ja sitovat ilmasta haitallisia pienhiukkasia ja epäpuhtauksia. Puut juurineen sitovat tehokkaasti sade- ja sulamisvesiä ja ehkäisevät näin vesistöjen kuormitusta ja ylläpitävät pohjaveden tasoa.

Rakennettujen alueiden viherryttämisellä on merkityksensä myös luonnon monimuotoisuuden kannalta. Monimuotoisuuden lisääminen edellyttää kuitenkin sitä, että viheralueiden suunnittelussa otetaan huomioon kullekin paikalle ominainen kasvusto. Pelkkä kurttulehtiruusu ja nurmikenttä ei riitä – vasta monipuolisuus ja ympäristöönsä sopivat lajit luovat biodiversiteettiä.

Tieto on poikinut toimintaakin, mutta valitettavan usein kaupunkien keskustoja koristavat edelleen mustanpuhuvat asfalttiaukiot viheraukioiden sijaan, eikä monipuolisille viherkäytäville, seiniä koristaville murateille tai kattopuutarhoille tunnu löytyvän kaupungista aina sijaa. Ikääntyvässä yhteiskunnassa kaivataan yhä enemmän monipuolista lähiluontoa, kun kaupunkien ikääntyvällä väestöllä ei ole mahdollista lähteä etsimään luonnon suomaa virkistystä monien kilometrien takaa.

Laajempi aluesuunnittelu ja kaavoittaminen ovat avainsanoja vehreämpää ympäristöä luodessa. Viheralueet jäävät liian usein lapsipuolen asemaan kaavoituspäätöksissä. Käytäntöjä pitää muuttaa niin, että asuinympäristön maisemaan kuuluvasta kasvillisuudesta tulee osa kyseenalaistamatonta perusinfrastruktuuria, jolla on suora yhteys terveyteen ja elämänlaatuun. Käytännössä uudistusta kaivattaisiin myös rakennuslakiin, jossa tulisi määritellä muiden rakentamista koskevien säädösten – kuten esimerkiksi paloturvallisuuden – ohella minimimääreet viherpinta-alalle ja sen käytölle.

Vihreämpi aluepolitiikka on myös rajat ylittävää. Lissabonin sopimuksen myötä aluepolitiikka kuuluu nykyisin yleisesti unionin kompetenssiin osana koheesiopolitiikkaa. Valitettavasti jäsenmaat ovat ainakin toistaiseksi keskittyneet haraamaan laajennettua yhteistyötä vastaan ja pitämään tiukasti kiinni yksin omiksi kokemistaan maankäyttöä ja -suunnittelua koskevista oikeuksistaan. Esimerkiksi neuvoston käsiin jo vuosiksi juuttunut maaperädirektiivi heijastelee haluttomuutta nähdä laajennetusta yhteistyöstä saatavia etuja. Tämä on surullista.

EU:n mittakaavassa rakennettujen alueiden ja erityisesti kaupunkien merkitys osana matalahiilisemmän ja ilmastoystävällisemmän Euroopan luomisesta on viime vuosina kuitenkin kasvattanut painoarvoaan. Uutuuksiin lukeutuu muiden muassa Euroopan komission vuonna 2010 perustama Euroopan Vihreä Pääkaupunki -palkinto, jolla se haluaa tuoda esiin kaupunkien panoksen tärkeyttä ja palkita parhaita käytäntöjä. Ensimmäisen viherpääkaupungin tittelin voitti Tukholma, vuoden 2011 pääkaupungiksi on valittu Hampuri. Suomesta löytyy niin ikään taatusti osaamista ja mahdollisuuksia lähteä kisaamaan tittelistä – nyt on aika kunnianhimoisten yrittäjien yhdistää voimansa!

Sirpa Pietikäinen – puheenjohtajan blogi