Vihreämmästä elinympäristöstä iloa ihmisille, luonnolle ja ilmastolle

Vihreys kannattaa ja piristää. Nurmikentällä puiden katveessa on kuumana kesäpäivänä huomattavasti alastonta asfalttia miellyttävämpää, viihtyisä viheralue nostaa lähikiinteistöjen arvoa, lampien rannat, puutarhat ja metsikköalueet ovat suosittuja ajanviettopaikkoja.

Tutkimusta viheralueiden suotuisasta vaikutuksesta niin ihmisten fyysiseen kuin henkiseenkin terveyteen, kaupunkiympäristön hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on jo olemassa. Viheralueet hidastavat kaupunkialueen lämpötilan nousua ja sitovat ilmasta haitallisia pienhiukkasia ja epäpuhtauksia. Puut juurineen sitovat tehokkaasti sade- ja sulamisvesiä ja ehkäisevät näin vesistöjen kuormitusta ja ylläpitävät pohjaveden tasoa.

Rakennettujen alueiden viherryttämisellä on merkityksensä myös luonnon monimuotoisuuden kannalta. Monimuotoisuuden lisääminen edellyttää kuitenkin sitä, että viheralueiden suunnittelussa otetaan huomioon kullekin paikalle ominainen kasvusto. Pelkkä kurttulehtiruusu ja nurmikenttä ei riitä – vasta monipuolisuus ja ympäristöönsä sopivat lajit luovat biodiversiteettiä.

Tieto on poikinut toimintaakin, mutta valitettavan usein kaupunkien keskustoja koristavat edelleen mustanpuhuvat asfalttiaukiot viheraukioiden sijaan, eikä monipuolisille viherkäytäville, seiniä koristaville murateille tai kattopuutarhoille tunnu löytyvän kaupungista aina sijaa. Ikääntyvässä yhteiskunnassa kaivataan yhä enemmän monipuolista lähiluontoa, kun kaupunkien ikääntyvällä väestöllä ei ole mahdollista lähteä etsimään luonnon suomaa virkistystä monien kilometrien takaa.

Laajempi aluesuunnittelu ja kaavoittaminen ovat avainsanoja vehreämpää ympäristöä luodessa. Viheralueet jäävät liian usein lapsipuolen asemaan kaavoituspäätöksissä. Käytäntöjä pitää muuttaa niin, että asuinympäristön maisemaan kuuluvasta kasvillisuudesta tulee osa kyseenalaistamatonta perusinfrastruktuuria, jolla on suora yhteys terveyteen ja elämänlaatuun. Käytännössä uudistusta kaivattaisiin myös rakennuslakiin, jossa tulisi määritellä muiden rakentamista koskevien säädösten – kuten esimerkiksi paloturvallisuuden – ohella minimimääreet viherpinta-alalle ja sen käytölle.

Vihreämpi aluepolitiikka on myös rajat ylittävää. Lissabonin sopimuksen myötä aluepolitiikka kuuluu nykyisin yleisesti unionin kompetenssiin osana koheesiopolitiikkaa. Valitettavasti jäsenmaat ovat ainakin toistaiseksi keskittyneet haraamaan laajennettua yhteistyötä vastaan ja pitämään tiukasti kiinni yksin omiksi kokemistaan maankäyttöä ja -suunnittelua koskevista oikeuksistaan. Esimerkiksi neuvoston käsiin jo vuosiksi juuttunut maaperädirektiivi heijastelee haluttomuutta nähdä laajennetusta yhteistyöstä saatavia etuja. Tämä on surullista.

EU:n mittakaavassa rakennettujen alueiden ja erityisesti kaupunkien merkitys osana matalahiilisemmän ja ilmastoystävällisemmän Euroopan luomisesta on viime vuosina kuitenkin kasvattanut painoarvoaan. Uutuuksiin lukeutuu muiden muassa Euroopan komission vuonna 2010 perustama Euroopan Vihreä Pääkaupunki -palkinto, jolla se haluaa tuoda esiin kaupunkien panoksen tärkeyttä ja palkita parhaita käytäntöjä. Ensimmäisen viherpääkaupungin tittelin voitti Tukholma, vuoden 2011 pääkaupungiksi on valittu Hampuri. Suomesta löytyy niin ikään taatusti osaamista ja mahdollisuuksia lähteä kisaamaan tittelistä – nyt on aika kunnianhimoisten yrittäjien yhdistää voimansa!

Sirpa PietikäinenSirpa Pietikäinen – puheenjohtajan blogi

Tähän artikkeliin on lisätty aiheet Ympäristö ja hyvinvointi. Lisää kestolinkki kirjamerkkeihin. Seuraa kaikkia artikkelin kommentteja tämän artikkelin RSS-syötteellä.

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *


× viisi = 40

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

REALLY?