Vanhojen aikojen muistelemista ei useinkaan katsota hyvällä, mutta se sallittakoon lähes neljän kymmenen vuoden työuran loppumetreillä. Koulutuksen toteuttajana on usein kokenut olevansa altavastaajana. Työtä tehdään opetusministeriön, opetushallituksen, koulutuksen järjestäjien, työelämän ja opiskelijoiden vaatimusten ristipaineissa.
Työurani alkuvuosina 1970-luvulla kouluihin tultiin työelämän kautta. Puutarhurikouluissa aloittavilla opiskelijoilla oli takanaan puolesta vuodesta jopa kolmeen vuoteen kestänyt harjoittelu ja motivaatio opiskeluun selkeä. Opetusohjelma oli vahvasti käytäntöön painottuva. Kesät tehtiin töitä koulujen monipuolisilla viljelmillä ja puistoissa. Opistoon pääsi vasta puutarhurikoulun suoritettuaan ja sen jälkeen vielä pari vuotta työkokemusta hankittuaan. Opistossa haettiin teoreettista pohjaa ilmiöille ja laajennettiin tietopohjaa.
Maassamme oli viisi puutarhurikoulua ja yksi puutarhaopisto. Opettajat pystyivät melko hyvin erikoistumaan omaan erikoisalaansa. Opiskelijat työllistyivät enimmäkseen hyvin ja vuosien varrella monet etenivät merkittäviin asemiin alallamme. Kritiikkiäkin tuli. Opetus ei aina pysynyt ajassa mukana ja varsinkin opistolaiset, jotka olivat hyvissä työpaikoissa oppineet monenlaista, osasivat vaatia ajanmukaista tietoa.
Maailma muuttuu ja niin myös työelämän vaatimukset. Työssä tarvitaan entistä enemmän muutakin kuin substanssiosaamista. Näin yleisaineiden osuutta on vuosien varrella lisätty opetusohjelmiin. Joissakin työnantajille tehdyissä kyselyissä on jopa annettu ymmärtää, että työtaidot opitaan työpaikoilla ja koulujen on keskityttävä entistä vahvemmin opiskelijoiden yleisten taitojen kehittämiseen.
Eri alojen kilpailu nuorista vei 1980-luvulla kehityksen siihen, että kouluihin tullaan suoraan peruskoulusta tai lukiosta. Nykyisin monella opintonsa aloittavalla ei ole minkäänlaista työkokemusta. Koulun tulisi siten antaa sekä teoreettinen pohja että käytännön taidot. Toisella asteella on entisen harjoittelun tilalla työelämäjaksot. Osa käytännön taidoista on kuitenkin opetettava kouluilla, mutta kun opiskelijamäärät ovat pienet (kouluja on paljon eri puolella maata), eivät kaikki koulut pysty ylläpitämään monipuolisia oppimisympäristöjä, saati että opettajat voisivat erikoistua riittävästi. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoiden on paljolti itse pidettävä huoli siitä, että riittävä tuntuma käytäntöön kehittyy, koska harjoitteluaika on lyhyt. Alan harrastaminen onkin osaamisen kehittymisessä olennaisen tärkeää.
Joka tapauksessa työelämän osuus opiskelijan opintopolulla korostuu entisestään. Muodollinen koulutus ei yksin voi antaa ammatissa tarvittavia tietoja ja taitoja, vaan yhä enemmän opitaan työpaikoilla, joissa todellinen asiantuntijuus lopulta kehittyy.
Puutarha-alan eri sektorit vaativat erikoisosaamista. Toisen asteen uusissa opetussuunnitelmissa on tämä otettu huomioon siten, että viheralaan ja puutarhatuotantoon lähdetään erikoistumaan jo heti opiskelun alussa. Korkeasateen koulutuksessa ollaan toisenlaisella tiellä. Ammattikorkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen työryhmissä pohditaan parhaillaan pienien koulutusohjelmien yhdistämistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Esillä on myös yksiköiden vähentäminen. Myös luonnonvara- ja ympäristöalalla on samanlainen mietintä käynnissä. Se luonnollisesti koskee puutarha-alaakin, sillä kuulumme pieniin aloihin. Mitä se lopulta meidän alallamme tulee merkitsemään, selvinnee lähitulevaisuudessa.
Viheralalla on käynnissä kaksi pohjoismaista hanketta, joiden kautta pyritään kehittämään koulutusta, niin toisen asteen kuin aikuiskoulutustakin. Tällainen kehitystyö on erinomaista. Arvelen, että erilainen lyhytkurssitoiminta tulee tulevaisuudessa entisestään korostumaan. Opetusta tullaan räätälöimään erikoistarpeiden mukaan.
Kaikkia koulutuksen eri asteita tarvitaan: perusasteita, ammattikorkeakouluja ja yliopistoja sekä lisäksi täydennyskoulutuksia. Vaikka yliopistollisia jatkotutkintoja eri aloilla tehdään jopa liikaa, niin meidän alallamme niin ei mielestäni ole. Perinteisesti tohtorintutkintoja ehkä arvostetaan liian korkealle ja niiden saavuttamisesta on tehty liian vaativia ja kalliita. Alamme kehittäminen kuitenkin vaatii myös henkilöitä, joilla on vaativan opiskelun mukanaan tuomaa monipuolista osaamista ja sitkeyttä. On suorastaan harmillista, että maassamme tunnutaan usein edelleen ajateltavan, että tohtorintutkinnon jälkeen pitää sijoittua pääasiassa tutkimuslaitoksiin tai yliopistoihin. Näinhän ei ole. Lisensiaatit ja tohtorit voivat kehittää työelämää arvokkaalla tavalla monenlaisissa tehtävissä erilaisilla työpaikoilla.
Monenlaisia aikoja nähneenä uskon, että koulutus pystyy aina auttamaan työelämää saamaan uusia sukupolvia kehittämään alaa. Koulujen on hyväkin elää ristipaineissa. Se pitää hereillä ja pakottaa jatkuvasti miettimään uusia ratkaisuja. Jatkuva ja rakentava yhteistyö koulujen ja työelämän kesken on kuitenkin koulutuksen kehittämisen kulmakiviä.
Kaarina Hänninen, HAMK Lepaa, koulutusohjelmajohtaja
