Lahopuu ylläpitää elämää

Lahopuu tuo toiselle mieleen metsässä maatuvan kannon, toiselle huonon polttopuun, kolmannelle tikan ja öttiäiset, jollekulle koivun pystypökkelön hakkuuaukealla tai hirsirakennuksen alimmat lahot hirret. Rakennuksissa lahopuu on huonompi juttu, mutta luonnossa lahopuu on välttämätön osa elämänkiertoa.

Teksti: erikoistutkija Eeva-Maria Tuhkanen, Luonnonvarakeskus.

Maassa makaavat, jo hiukan hajonneet, sammaleen peittämät rungot lienevät useimmille tutuinta lahopuuta. Ne ovat vilkkaan elämän keskuksia. Lahottajasienten rihmastot ovat aloittaneet puun ravinteiden saattamisen uudelleen kiertoon. Sienet käyttävät puun rakennusosia, kuten selluloosaa tai ligniiniä ravinnokseen. Lahottajasienet ovat tarpeellisia, sillä ilman niitä puu ei koskaan hajoaisi.

Juhliin liittyy tuota pikaa muita sieniä ja bakteereja sekä hyönteisiä, jotka käyttävät ravinnokseen sienirihmastoa, bakteerikasvustoja ja pienempiä hyönteisiä. Seuraavaksi saattaa ilmestyä pieni tintti noppimaan hyönteisiä. Elämän ketju jatkuu ja laajenee. Vähitellen lahoavan puun murut, sitä syövät eliöt ja niiden jätökset ja jäänteet päätyvät maahan ja siellä asustavien ravinnoksi. Ravinteet saattavat maasta kiertää vaikkapa viereiselle puulle, joka voi olla lahonneen puun jälkeläinen.

Puun lahoaminen on pitkä prosessi, se vie jopa vuosikymmeniä. Lahoamisen aikana asukkaat vaihtuvat lajeista toisiksi, sen mukaan minkälaista ravintoa ja kumppaneita on kulloinkin yhteisössä. Eri sienilajien rihmastot saattavat puussa kilpailla keskenään, vältellä toisiaan tai elää sulassa sovussa. Jokin sienilaji pystyy kasvamaan vasta, kun toinen on edeltä jo hiukan pilkkonut puuaineksen soluseiniä. Joku kovakuoriaislaji syö vain tietyn sienen kääpiä.

Arvellaan, että Suomessa elää noin 5000 lajia, jotka ovat lahopuusta riippuvaisia suoraan tai välillisesti.

Lahon etenemisen puussa huomaa, kun kaarna irtoaa, kääpiä eli lahottajasienen itiöemiä kasvaa puun pinnalla, ja runkoon tai oksiin syntyy onkaloita. Onkalot ovat sikäli erityisiä paikkoja, että niissä asusta useita lajeja, jotka eivät muualla menesty. Onkalon pohjalle kertyy multamaista mulmia, joka koostuu osittain lahonneesta puuaineksesta, lehdistä, hyönteisten jäännöksistä ja kaikesta, mitä on onkaloon päätynyt. Se on oiva elinpaikka monille hyönteislajeille.

Elävissä puissa oleva lahoava puu, kuten kuolleet oksat ja rungon laho, ovat monille eliöille elämänehto. Joillakin puulajeilla, kuten haavalla, tammella ja vaahteralla, sydänlaho saattaa kovertaa rungon ontoksi, pintapuun säilyessä ehjänä ja terveenä ja puun jatkaessa kasvuaan. Voidaankin sanoa, että laho kuuluu puun elämään, jos puu saa elää tarpeeksi pitkään.

Lahopuuta kannattaakin vaalia niin metsässä kuin pihoilla ja puistoissa. Puussa voi antaa olla kuivuneita, kuolleita oksia, mikäli niistä ei ole vaaraa. Kun puita tai pensaita leikataan, voi oksia jättää tontille, tehdä niistä vaikka risuaidan tai jättää kasaan, tai antaa lasten leikkeihin. Jos puita joudutaan kaatamaan, voi niistäkin jättää pöllejä vaikka kukkapenkin reunukseksi ja antaa siinä lahota.

Monet lahopuussa elävät lajit eivät pysty siirtymään kovin kauas. Lahopuuta olisikin hyvä olla metsässä tai viheralueella eri maatumisen asteissa. Puhutaan lahopuujatkumosta. Kun lahopuuta syntyy vaikkapa kuolleina oksina, ne olisi hyvä jättää lähelle syntypaikkaansa, jotta pikku öttiäisten koti ei karkaisi liian kauaksi.

Jotta lahopuuta olisi elävissä puissa ja sitä syntyisi puiden kuollessa, tarvitaan eri-ikäisiä ja erilajisia puita. Lahopuujatkumo vaatii siis syntyäkseen puita ja puiden ikäjatkumoa. Pidetään siis huolta elävistä ja kuolleista puista ja lahopuusta kaikissa muodoissaan, sillä ne ylläpitävät rikasta elämää!

Laho ja elävien puiden turvallisuus

Rakennetussa ympäristössä puiden turvallisuus on tärkeä asia, sillä ei haluta, että puu kaatuu tai vankka oksa putoaa ihmisen, auton tai rakennuksen päälle. Puissa saa olla lahoa ja kuolleita oksia, ja ne voivat silti olla turvallisia.

  • Esimerkiksi haavan, tammen tai poppelin runko saattaa olla sisältä jo ontto, mutta tervettä pintapuuta saattaa olla sylinterinä riittävästi antamaan latvukselle tukea ja takaamaan veden kuljetuksen. Tällainen puu kannattaa säilyttää mahdollisimman pitkään tuomassa elämää.
  • Puunhoidon ammattilainen eli arboristi pystyy arvioimaan, voidaanko puu säilyttää tai pitääkö sille tehdä vaikkapa latvustuentaa ja latvuksen pienentämistä (mikä ei ole tapittamista) riskien vähentämiseksi.
  • Arboristi tekee kuntotutkimuksen ohella lahonmittauksen mikroporalla eli resistograafilla tai ultraäänilaitteella. Sen perusteella arboristi pystyy päättelemään lahon sijainnin, määrän ja laadun. Jos puu on rakenteeltaan jo liian heikko ja riskit liian suuria, voidaan päätyä puun poistoon. Vaihtoehtona voi olla, että jätetään osa puusta pystyyn pökkelöksi tarjoamaan elinympäristöjä muille lajeille vielä vuosiksi eteenpäin.