Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja rakennetun ympäristön tiivistyminen asettavat viheralalle uudenlaisia vaatimuksia ja pakottavat tarkastelemaan totuttuja suunnittelu-, rakentamis- ja kunnossapitokäytäntöjä kriittisesti. Viheralan luontopohjaiset ratkaisut pyrkivät vastaamaan kestävällä tavalla rakennetun ympäristön haasteisiin, kuten kaupunkien lämpenemiseen, kaupunkitulviin, ilmanlaadun heikkenemiseen, luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen sekä tuottamaan erilaisia luontohyötyjä niin ihmisille kuin luonnolle. Mutta mitä viheralan luontopohjaiset ratkaisut ovat käytännössä ja miten ne voidaan saada osaksi kuntien suunnittelua, päätöksentekoa ja käytännön toteutusta osana kokonaisvaltaista ja kestävää kaupunkikehitystä?
teksti: Anu Koponen
Luonnon monet verkostot
Rakennetun ympäristön luonto koostuu erilaisista luontoverkostoista, jotka luovat perustan kaupunkien ekologiselle toimivuudelle ja viihtyisyydelle. Näitä luontoverkostoja ovat esimerkiksi puustoinen verkosto, avointen alueiden verkosto, vesiverkosto sekä maaperäverkosto. Jokaisella verkostolla on oma tärkeä tehtävänsä luontohyötyjen tuottamisessa, esimerkiksi hulevesien hallinnassa, mikroilmaston säätelyssä sekä virkistysmahdollisuuksien tarjoamisessa.
Verkostojen toiminta perustuu niiden keskinäiseen kytkeytyneisyyteen, joka muodostaa rakennetun ympäristön elävän ja elinvoimaisen luonnon. Tämä luontoverkostojen kytkeytyneisyys ja luonnon prosessien toiminta muodostavat perustan luontopohjaisille ratkaisuille, sillä niiden toiminta perustuu luonnon omiin prosesseihin, rakenteisiin ja eliöstöön. Tukeutuessaan olemassa oleviin verkostoihin luontopohjaiset ratkaisut voivat osaltaan tukea verkostojen elinvoimaisuutta siellä, missä se on päässyt heikentymään.
Luontopohjaiset ratkaisut mielletään ensisijaisesti uusiksi rakenteiksi ja usein esimerkiksi pelkiksi luonnonmukaisiksi hulevesiratkaisuiksi. On tärkeää ymmärtää, että viheralan luontopohjaiset ratkaisut eivät ole vain hulevesiratkaisuja tai uusia teknisiä rakenteita, vaan ne voivat olla myös viheralan käytäntöjä ja toimintamalleja niin suunnittelun, rakentamisen kuin kunnossapidon eri vaiheissa.
Luontopohjainen ratkaisu voi tarkoittaa esimerkiksi nurmikoiden mosaiikkimaista tai eriaikaista leikkaamista, maaperän toiminnan parantamista käyttämällä kierrätettyjä kasvualustoja ja jättämällä orgaanista ainesta paikoilleen tai luonnonmukaistamalla suoriksi ja jyrkkäreunaisiksi kaivettuja hulevesiuomia. Ensiarvoisen tärkeää on kuitenkin, että ratkaisu kytkeytyy osaksi luontoverkostoja ja tukee niiden toimintaa.
Tunnista hotspot
Miten päästä toimivan ja kohteeseen sopivan luontopohjaisen ratkaisun jäljille? Luontopohjaisten ratkaisujen suunnittelun kannalta on keskeistä tunnistaa ne alueet, joissa luontoverkostojen toimivuus on heikko tai vaarassa heikentyä esimerkiksi maankäytönsuunnittelun ja rakentamisen seurauksena. Tällaisia niin sanottuja hotspot -paikkoja syntyy erityisesti alueilla, joissa luonnon eri verkostot kohtaavat tai joissa ekologinen yhteys on heikko tai jo kokonaan katkennut. Hotspot voi sijoittua yksittäisen verkoston, kuten puustoisen alueen, kriittiseen kohtaan, mutta luontopohjaisten ratkaisujen arvo syntyy ennen kaikkea verkostokokonaisuuden huomioimisesta, jolloin ratkaisuilla on mahdollista saavuttaa monitoiminnallisia alueita.
Jotta verkostoajattelu ja hotspot -tarkastelu eivät jäisi vain teoreettisiksi lähtökohdiksi, on ne kytkettävä konkreettiseen suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tämä edellyttää paikallisten olosuhteiden tuntemusta sekä yhteistä tilannekuvaa viherympäristön toiminnasta ja tavoitteista. Käytännössä luontopohjaiset ratkaisut alkavat hahmottua vasta silloin, kun verkostojen vahvuuksia ja heikkouksia tarkastellaan yhdessä alueiden suunnittelusta, rakentamisesta ja hoidosta vastaavien kanssa.
Yhteistyössä kuntien kanssa
Viheralan käytännöt ja luontopohjaiset ratkaisut (VIRKEÄ) -hankkeessa kehitettiin luontopohjaisten ratkaisujen yleissuunnitteluprosessi, joka laadittiin vaiheittain etenevänä yhteiskehittämisen prosessina kuntatapaamisten, työpajojen ja hanketyöskentelyn avulla. Lähtökohtana oli, että luontopohjaiset ratkaisut on aina sidottava paikalliseen toimintaympäristöön ja kuntien todellisiin haasteisiin, mahdollisuuksiin ja tavoitteisiin. Kehitystyötä tehtiin työpajasarjassa, jossa jokaisessa työpajassa vietiin eteenpäin pilottikuntina toimineiden Hämeenlinnan, Riihimäen, Heinolan ja Orimattilan omia luontopohjaisten ratkaisujen yleissuunnitelmia.
Työpajasarja käynnistyi kuntakohtaisella kartoituksella, jossa tunnistettiin viherympäristöihin liittyvien haasteiden lisäksi myös vahvuuksia, mahdollisuuksia sekä kuntien omia toiveita. Kartoituksen jälkeen viherympäristöä tarkasteltiin paikkakuntakohtaisesti luontoverkostojen sekä paikallisten erityispiirteiden, esimerkiksi kulttuuriympäristöjen, näkökulmasta. Käytännössä tämä tarkoitti puustoisten ja metsäisten alueiden, avointen alueiden sekä vesi- ja maaperäolosuhteiden tarkastelua. Verkostotarkastelussa esiin nousseet hotspot -alueet asetettiin kuntien edustajien kanssa tärkeysjärjestykseen, mikä konkretisoi sitä, mihin luontopohjaisia ratkaisuja ja kehittämistoimintaa kannattaa kohdentaa ensimmäisenä.
Analyysin pohjalta laadittiin tarkoituksenmukaisia ja kohdennettuja ratkaisuehdotuksia. Ratkaisut vaihtelivat kevyistä ja nopeasti toteutettavista toimenpiteistä, kuten kunnossapidon käytäntöjen muutoksesta laajempiin kokonaisuuksiin, esimerkiksi suunnittelu- ja rakentamishankkeisiin, jotka edellyttävät pidempää ajanjaksoa, monialaista yhteistyötä ja strategista resursointia.
Yleissuunnitteluprosessin tarkoituksena oli korostaa sitä, että luontopohjaiset ratkaisut eivät ole sellaisenaan kopioitavissa paikasta toiseen, vaan ne vaativat aina räätälöintiä ja sovittamista paikallisiin olosuhteisiin.
Yleissuunnitteluprosessin viimeinen vaihe on kytkeä luontopohjaiset ratkaisut osaksi kunnan olemassa
olevia suunnittelu-, toteutus- ja kunnossapitoprosesseja. Tämä edellyttää selkeää vastuunjakoa, toimivaa
tiedonvälitystä sekä yhteensovittamista muiden suunnitteluprosessien, kuten kaavoituksen ja investointiohjelmien kanssa. Yleissuunnitteluprosessin tavoitteena on tukea pitkäjänteistä kuntien kehittämistä, jossa luontopohjaiset ratkaisut eivät jää yksittäisiksi ja irrallisiksi hankkeiksi, vaan muodostavat ajan saatossa osan kuntien viherympäristöjen kokonaisvaltaisesta kehittämisestä.
Päätöksenteko haasteena
Hankkeessa perehdyttiin myös kuntien päätöksentekoon ja siihen, mikä estää luontopohjaisten ratkaisujen yleistymistä kunnissa. Keskeiseksi havainnoksi nousi, että haasteet liittyvät ennen kaikkea päätöksenteon rakenteisiin ja niitä ohjaaviin vakiintuneisiin toimintatapoihin. Päätöksenteko on monin paikoin siiloutunutta, vastuunjako epäselvää ja luontopohjaisten ratkaisujen käsite tunnetaan kunnissa usein vain pintapuolisesti, erityisesti päätöksenteon ylemmillä tasoilla. Tämä vaikeuttaa luontopohjaisten ratkaisujen hyödyntämistä osana strategista suunnittelua sekä tilanteissa, joissa hyödyt ja kustannukset kohdistuvat eri hallinnon tasoille.
Keskeinen haaste liittyy myös viheralaa ohjaaviin vakio-ohjeistuksiin, jotka painottavat ensisijaisesti teknistä toteutusta ja yhdenmukaisuutta, mutta huomioivat luonnon monimuotoisuuden ja luontopohjaiset ratkaisut vielä puutteellisesti. Ohjeistusten yleisluonteisuus ja vakiintuneet työmenetelmät voivat johtaa siihen, että viherrakentamisen ja kunnossapidon toimet heikentävät tahattomasti luontoverkostojen toimivuutta.
Hankkeen perusteella luontopohjaisten ratkaisujen edistäminen edellyttää päätöksenteon selkeyttämistä, osaamisen vahvistamista sekä ohjeistusten kehittämistä niin, että ne tarjoavat konkreettisia keinoja luonnon monimuotoisuuden tukemiseksi.
Ideakortisto avuksi
Vastauksena hankkeessa tunnistettuihin rakenteellisiin ja osaamiseen liittyviin haasteisiin hankkeessa laadittiin viheralan luontopohjaisten ratkaisujen ideakortisto. Se toimii johdantona viheralan luontopohjaisiin ratkaisuihin ja niiden perustana olevaan luontoverkostoajatteluun sekä tarjoaa konkreettisia esimerkkejä rakennettuun ympäristöön soveltuvista ratkaisuista. Ideakortiston tavoitteena on helpottaa luontopohjaisten ratkaisujen huomioimista erityisesti suunnittelu- ja päätöksentekovaiheessa sekä tukea ratkaisujen soveltamista kohdekohtaisesti paikan ominaispiirteet ja tarpeet huomioiden.
Tämä artikkeli on tuotettu osana EU:n osarahoittamaa Viheralan käytännöt ja luontopohjaiset ratkaisut (VIRKEÄ)-hanketta. Hankkeessa ovat olleet mukana Suomen ympäristöopisto ja Hämeen ammattikorkeakoulu. Hanke toteutettiin aikavälillä 1.1.2024–31.12.2025. Hanketyö kohdentui Päijät-Hämeen ja Kanta-Hämeen maakuntiin, joista hanketoimintaan osallistui yhteensä kahdeksan kuntaa: Hämeenlinna, Riihimäki, Orimattila, Hausjärvi, Heinola, Asikkala, Hollola ja Kärkölä. Kirjoittaja on koulutukseltaan rakennetun ympäristön hortonomi (YAMK) ja toimi hankkeessa projektitutkijana.
Tutustu Ideakortistoon ja muihin hankkeen julkaisuihin:
https://sykli.fi/vaikuttaminen/paattyneet-kehittamishankkeet/virkea/