Joskus kunnianhimon tason huomaa parhaiten vertaamalla itseään muihin.
Viherympäristöliiton toiminnanjohtaja Taavi Forssell haastaa päättäjät katsomaan
kaupunkivihreää uudella tavalla.
Pariisi istuttaa puita. Paljon. Kaupungin tavoitteena on ollut istuttaa 170 000 puuta vuosina 2020–2026. Puita tuodaan kaduille ja aukioille, kehätien varsille ja kaupunkimetsiin. Asfalttia puretaan ja tilalle tehdään kasvutilaa luonnolle.
New Yorkissa tavoite on vielä kiinnostavampi. Yksi maailman tiiveimmin rakennetuista metropoleista tavoittelee 30 prosentin latvuspeittoa. Tavoite koskee koko kaupunkia – niin julkisilla kuin yksityisilläkin alueilla.
Samaan aikaan Suomessa pohdimme, mahtuvatko puut kaupunkeihin. EU:n ennallistamisasetus velvoittaa jäsenmaat parantamaan luonnon tilaa. Sen kaupunkiekosysteemejä koskeva artikla 8 on viheralan kannalta erityisen kiinnostava. Se tuo kaupunkivihreän ja latvuspeiton ensimmäistä kertaa näin vahvasti osaksi eurooppalaista luonnon ennallistamista.
Suomelle asetuksen vähimmäistasot eivät ole erityisen vaativia. Kaupunkivihreän ja latvuspeiton raja-arvot täyttyvät meillä jo lähtökohtaisesti varsin helposti. Latvuspeiton raja on vain kymmenen prosenttia. Siinä ei pitäisi olla meille tavoitetta. Siinä pitäisi olla lähtöviiva.
Suomessa on kaikki edellytykset olla kaupunkiluonnon mallimaa. Silti kansallisen ennallistamissuunnitelman luonnos jättää kaupunkiympäristöjen osalta hieman vaisun vaikutelman. Hyviä ajatuksia on paljon, mutta kunnianhimo, keinot ja mittarit jäävät jälkeen siitä, mitä voisimme tehdä.
Ennallistamisasetus voidaan nähdä uutena velvoitteena. Minusta se kannattaa nähdä mahdollisuutena.
Ongelma on pitkälti siinä, mitä mittaamme. Satelliittikuvassa vihreä on vihreää. Luonnolle ja ihmiselle näin ei ole. Leikattu nurmikko, monilajinen niitty, vanha puu ja elävä lähimetsä eivät ole keskenään samanarvoisia. Kaupunkivihreän pinta-ala voi näyttää tilastossa hyvältä samaan aikaan, kun kaikkein tiiveimmillä alueilla puut vähenevät, elinympäristöt pirstoutuvat ja lähiluonto karkaa yhä kauemmas.
Tarvitsemme määrän lisäksi laatua. Tässä puut, pölyttäjät ja muu kaupunkiluonto liittyvät kiinnostavasti yhteen. Ne eivät ole kolme erillistä ympäristöpolitiikan kysymystä, vaan saman kokonaisuuden osia.
Kun katuympäristöstä poistetaan asfalttia ja annetaan puulle riittävä kasvutila, saadaan muutakin kuin yksi puu lisää. Saadaan varjoa hellepäivään, hulevesien hallintaa, hiilensidontaa, parempaa pienilmastoa ja viihtyisämpää kaupunkitilaa. Kun puun alle rakennetaan monilajinen kasvillisuus sen sijaan, että ympäristö päällystetään rungon juureen asti, syntyy samalla elinympäristöjä hyönteisille ja muulle kaupunkiluonnolle.
Kun nurmikko muutetaan niityksi, tapahtuu sama asia. Pölyttäjät saavat ravintoa ja suojaa, luonnon monimuotoisuus lisääntyy ja kaupunkiympäristö kestää paremmin kuivuutta ja muuttuvaa ilmastoa. Ja ihminen saa elävämmän ympäristön.
Tämä on myös Viherympäristöliiton Hyvinvointi rakentuu elävässä ympäristössä -kampanjan ytimessä. Luontoa ei pitäisi kaupungeissa nähdä rakentamisen jälkeen jäljelle jäävänä tilana tai mukavana lisänä.
Vehreä ympäristö on hyvinvoinnin infrastruktuuria. Lähiluonto tukee terveyttä, palautumista ja liikkumista, lieventää helteitä ja auttaa hallitsemaan vettä. Samalla se tekee kunnista viihtyisämpiä ja vetovoimaisempia. Siksi ennallistamisessakin pitäisi uskaltaa puhua enemmän vaikuttavuudesta. Ei vain siitä, kuinka monta hehtaaria kartalla näkyy vihreänä, vaan siitä, mitä tuo vihreä tekee ja erityisesti, missä se sijaitsee.
Suomalaisen kaupungin keskimääräinen latvuspeitto voi näyttää erinomaiselta, jos mukaan lasketaan laajat metsät kaupungin reunoilla. Se ei paljon lohduta ihmistä, jonka kotikorttelissa ei hellepäivänä löydy varjoa eikä lapsen koulumatkalla ole juuri puuta nähtävissä.
Miten ihmeessä meillä olisi varaa olla tekemättä vihreälle tilaa?
Siksi 3–30–300-periaatteen kaltaiset tavoitteet ovat kiinnostavia. Ne pakottavat katsomaan vihreää ihmisen mittakaavassa: näkyykö luonto ikkunasta, onko alueella riittävästi latvuspeittoa ja pääseekö laadukkaalle viheralueelle kävellen?
Samalla meidän pitäisi uskaltaa puuttua kaupunkien vaikeimpiin paikkoihin. Kauppakeskusten pysäköintikenttiin. Teollisuusalueisiin. Ylileveisiin katutiloihin. Taloyhtiöiden pihoihin. Uudelleenkaavoitettaviin alueisiin.
Jokaisen vanhan teollisuusalueen tulevaisuuden ei tarvitse olla maksimaalinen määrä kerrosneliöitä. Jos kaupunginosassa on vähän vihreää, joskus paras uusi käyttötarkoitus voi olla puisto, niitty, kosteikko tai pieni kaupunkimetsä.
Myös yksityiset kiinteistöt on saatava mukaan. Suuri osa kaupunkien puista ja vihreästä sijaitsee tonteilla, joihin kunta ei suoraan päätä istuttaa yhtäkään puuta. Tarvitaan kannusteita, viherkertoimia, rakennusjärjestyksiä, toimivia lupakäytäntöjä ja ennen kaikkea ajatus siitä, että olemassa olevan suuren puun säilyttäminen on usein arvokkaampaa kuin uuden taimen istuttaminen sen tilalle.
Ennallistamisasetus voidaan nähdä uutena velvoitteena. Minusta se kannattaa nähdä mahdollisuutena. Pariisi löytää puulle kasvupaikan maailman tiiveimpiin kuuluvasta kaupunkirakenteesta. New York tavoittelee 30 prosentin latvuspeittoa pilvenpiirtäjien kaupungissa.
Jos siellä pystytään ajattelemaan näin kunnianhimoisesti, meillä Suomessa ei pitäisi ensimmäisenä kysyä, mahtuuko kaupunkiin lisää luontoa. Pitäisi kysyä, miten ihmeessä meillä olisi varaa olla tekemättä sille tilaa.