Kulttuuriympäristön puut – perintö tuleville sukupolville

Tämän lehden lukijoille ei varmaankaan tarvitse erikseen perustella, että puut – ja etenkin vanhat puut – ovat ensiarvoisen tärkeitä. Me tiedämme kyllä ekosysteemipalvelut, varjostukset, hiilensidonnat, monimuotoisuusarvot, kulttuuriarvot ja kaiken muun mitä puihin ja vanhoihin puihin liittyy. Onko meidän siis lainkaan tarpeen pohtia suhdettamme kulttuuriympäristön puihin?

Meillä jokaisella on varmaan jokin vanha puu, jonka kasvua ja elämää olemme seuranneet kenties vuosikymmeniä. Puun juurella voi miettiä, millaisissa oloissa puu on aikanaan itänyt tai istutettu, mitä kaikkea se on elämäns aikana ”nähnyt” ja millaista elämää se ylläpitää latvuksessaan ja onkaloissaan. Itselleni tällainen rakas puu on kesäpaikkamme lähistöllä Sipoossa kasvava lehtosaarni, joka oli ”ikivanha” jo lapsuudessani. Sen juurella silittelen sammalta, ihailen erilaisia sienikasvustoja ja pohdin, ketkä sen ovat aikoinaan Eriksnäsin kartanon alueelle osaksi puuriviä istuttaneet.

Minulle puu on tärkeä osa identiteettiäni, historiaani ja esimerkki valtavasta elävästä organismista, joka elää elämäänsä maailmantapahtumista riippumatta. Vanhoja puita tarvitaan, sillä vasta vanhat ja kookkaat puut tuottavat ekosysteemipalveluita, joita puilta odotetaan. Kulttuuriympäristössä puut ovat parhaimmillaan vanhoja ja usein myös suurikokoisia, eli puita parhaimmillaan. Usein vanhat puut ovat myös persoonallisen näköisiä ja muotoisia maiseman maamerkkejä. Vanhojen puiden luomaa maisemaa tai vanhan puukujanteen tunnelmaa ei rahalla saa, sillä vanhoja puita ei tee mikään muu kuin aika.