Viherympäristöliitto on yhteistyössä laajan toimijajoukon kanssa nostanut tänä vuonna esiin teeman, joka on samaan aikaan ilmeinen, mutta yllättävän näkymätön: arjen elinympäristöt vaikuttavat ratkaisevasti ihmisten hyvinvointiin, mutta jäävät silti usein poliittisen päätöksenteon katveeseen. Kampanjavuosi Hyvinvointi rakentuu elävässä ympäristössä haluaa tehdä tämän yhteyden näkyväksi – ei vain puheissa vaan myös päätöksissä.
Järjestimme Kevätpuutarhamessuilla maaliskuussa valtakunnallisen paneelikeskustelun, joka tarjosi ainutlaatuisen alustan haastaa kansanedustajia kampanjavuoden teemoista. Saman pöydän ääreen kokoontuivat Eveliina Heinäluoma (SDP), Mai Kivelä (Vasemmistoliitto), Sheikki Laakso (Perussuomalaiset), Inka Hopsu (Vihreät) ja Antti Kurvinen (Keskusta). Paneelikeskustelussa oli penkki varattu lisäksi vielä yhdelle hallituspuolueelle, joka valitettavasti estyi osallistumasta useista kontaktipyynnöistä huolimatta. Tästä huolimatta paneelissa syntyi erinomainen keskustelu, joka paljasti yhtä aikaa sekä laajan yhteisymmärryksen että politiikan kipupisteet.
Yhteinen ymmärrys: viherympäristöt ovat hyvinvoinnin ytimessä
Yhdestä asiasta panelistit olivat poikkeuksellisen yksimielisiä: viherympäristöjen merkitys hyvinvoinnille tunnistetaan laajasti yli puoluerajojen. Lähiluonto, puistot ja viherrakenne nähtiin keskeisinä tekijöinä niin mielenterveyden, fyysisen terveyden kuin kaupunkien vetovoiman kannalta.
Kuten Antti Kurvinen totesi avauspuheenvuorossaan, “kaikilla pitäisi olla oikeus vihreyteen, vehreyteen, luontokokemukseen omassa arjessaan.” Samalla Inka Hopsu muistutti arjen todellisuudesta: “tutkitusti, lähiluonto vahvistaa ihmisten hyvinvointia ja meidän tehtävämme on säilyttää sitä lähiluontoa riittävän lähellä ihmisiä. Kolmasosa helsinkiläisistä liikkuu nimenomaan siellä lähiluonnossa.”
Myös kaupunkikehityksen näkökulma nousi vahvasti esiin. Eveliina Heinäluoma muistutti, että tiivistyvissä kaupungeissa viherrakenne ei ole luksusta vaan välttämättömyys: “Kunnat rakentavat hyvinvointia vehreyden kautta — me tarvitsemme vihertäviä rakenteita, puistoja, metsiä täällä tiivistyvässä kaupungissa.”
Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt juhlapuheiden tasolle. Päinvastoin – nopeasti siirryttiin siihen, miksi näin ilmeinen asia ei näy vahvemmin päätöksenteossa. Tässä kohtaa näkemykset alkoivat eriytyä.
Kuka ohjaa, missä vastuu ja onko tämä realismia?
Siinä missä tavoitteista oltiin pitkälti yksimielisiä, keinot jakoivat näkemyksiä. Keskeinen jakolinja kulki valtion ja kuntien roolin välillä. Osa panelisteista peräänkuulutti vahvempaa kansallista ohjausta. Mai Kivelä nosti esiin tarpeen kansalliselle viherympäristöohjelmalle – konkreettiselle kansanedustajien työkalulle, jolla hyvät tavoitteet muutetaan politiikaksi.
Ajatus sai tukea erityisesti niiltä, jotka näkivät ohjelman keinona koota hajallaan oleva tieto, tavoitteet ja toimenpiteet yhteen sekä varmistaa, että viherympäristöjen edistäminen ei jää yksittäisten hankkeiden varaan. Kuten Inka Hopsu kuvasi, ohjelmatyö voi parhaimmillaan tuoda eri toimijat saman pöydän ääreen ja sitoa tavoitteet myös rahoitukseen, jolloin ne eivät jää pelkiksi kirjauksiksi. Samansuuntaisesti Eveliina Heinäluoma korosti, että ilman velvoitteita ja resursseja työ jää helposti epätasaiseksi: suuret kaupungit etenevät, mutta pienemmät kunnat jäävät jälkeen.
Toisessa päässä keskustelua varoiteltiin liiallisesta sääntelystä, vaikuttavuuden heikentymisestä ja ohjelmaviidakosta. Antti Kurvinen muistutti, että “johtaminen on aina toimeenpanoa” ja että strategioita syntyy usein enemmän kuin käytännön tekoja. Ohjelmat jäävät Kurvisen mukaan helposti toiveiden tynnyriksi, kun taas Sheikki Laakso suhtautui koko ajatukseen varauksella todeten, ettei ohjelma itsessään vielä takaa mitään, jos sisältö ja toimeenpano jäävät epäselviksi. Lisäksi Laakso kyseenalaista koko keskustelun taloudellista perustaa kaivaten “realismia” arvioihin miljardiluokan hyödyistä.
Keskustelu tiivisti hyvin laajemman haasteen: tarve yhteiselle suunnalle tunnistetaan, mutta luottamus ohjelmien kykyyn muuttaa käytäntöä ei ole itsestäänselvyys. Priorisointi suhteessa muihin investointeihin on edelleen epäselvää.
Paneelissa kiinnostavinta oli kuitenkin se, että ristiriidoista huolimatta keskustelu ei ajautunut vastakkainasetteluun vaan pysyi yllättävän rakentavana. Kaikki tunnistivat, että kysymys ei ole joko–tai. Kuten keskustelussa useaan otteeseen todettiin, viherympäristöjen edistäminen on väistämättä sekä kuntien että valtion yhteinen tehtävä – mutta tasapainon löytäminen ohjauksen ja paikallisen päätösvallan välillä on edelleen ratkaisematta.
Missä politiikka kohtaa kampanjan viestin?
Kampanjavuoden näkökulmasta paneeli tarjosi peilin poliittiseen todellisuuteen. Keskustelu on pikkuhiljaa siirtymässä “onko tämä tärkeää?” -vaiheesta “miten tämä tehdään?” -vaiheeseen. Se on merkittävä askel.
Tilanne näkyy siinä, että yksittäisiltä poliitikoilta kampanjan viesti saa laajaa tukea. Se kuuluu puheissa, esimerkeissä ja jopa henkilökohtaisissa kokemuksissa. Mutta kun siirrytään ohjelmiin, lainsäädäntöön ja rahoitukseen, yksimielisyys alkaa hajota. Osa haluaa uusia lakeja ja valtakunnallisia ohjelmia, osa taas korostaa pieniä, käytännönläheisiä toimenpiteitä ja korostaa kuntien vastuuta.
Yhteistä on kuitenkin ymmärrys siitä, että nykyinen kehitys ei riitä. Kun katse kääntyy kohti seuraavia eduskuntavaaleja, tilanne on kiinnostava. Paneeli antoi käsityksen, että vehreät elinympäristöt ja toimivat arkiympäristöt ovat vähän kaikkien agendalla – mutta harvoin kenenkään kärjessä.
Juuri tähän kampanjavuosi pyrkii vaikuttamaan. Haastamme päättäjät ylittämään hallinnolliset siilot ja tekemään viherympäristöistä systemaattisen osan päätöksentekoa; niin puolueiden linjauksissa, vaaliohjelmissa ja ennen kaikkea konkreettisissa päätöksissä. Se tarkoittaa vehreyden asettamista etusijalle kaikissa valinnoissa.
Essi Clewer
Projektipäällikkö
Viherympäristöliitto ry