Puut, puistot ja puutarhat osana kulttuuriympäristöä

Arvokkaassa kulttuuriympäristössä huomio keskittyy usein rakennuksiin ja niiden sisustukseen. Unohtaa ei kuitenkaan sovi niiden puita, puistoja ja puutarhoja, jotka kertovat omaa tarinaansa menneisyydestä. Rakennusten ympäristö, eli maisema ja pihat ovat olennainen osa kokonaisuutta. Rakennusten ja sisustusten ohella ne kertovat asianomaisen kohteen, yhteiskuntaluokan ja elämäntavan historiasta. Puutarhoissa yhdistyvät talous-, sosiaali-, kulttuuri-, taide- ja aatehistoria kiehtovaksi kokonaisuudeksi.  

Teksti: Satu Frondelius Museovirasto. Kuvat: Kehitysjohtaja, maaseutumaisema ja luonnonhoito, Leena Lahdenvesi-Korhonen, Maa- ja kotitalousnaiset.  Kuvitus: Mirva Liimatta.

Hyödyksi ja huviksi 

Puutarhanhoito on Suomessa liittynyt keskiajalta lähtien kiinteästi linnojen ja kartanoiden talouteen. Puutarhojen tuotteilla oli tärkeä osa kartanoiden ruokataloudessa pyrittäessä mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Puutarhoissa kasvatetut juurekset, vihannekset, marjat ja hedelmät päätyivät kartanon ruokapöytään ja mahdollinen ylijäämä saatettiin myydä tai vaihtaa toisiin tuotteisiin. Puutarhoissa kasvatettiin myös yrttejä ruuan mausteeksi sekä lääkkeeksi.  

Hyötypuutarhanhoito säilyi merkittävänä osana kartanoiden taloutta myöhemminkin. Kartanoissa, varsinkin niistä suurimmissa on meidän aikoihimme asti ollut laajamittaista kaupallista toimintaa harjoittavia puutarhoja kasvihuoneineen. Kartano kokonaisuudessaan oli suuri tuotantokeskus ja parhaimmillaan kymmenien ihmisten työpaikka. Tässä kokonaisuudessa herrasväen asuttama päärakennus puistoineen oli vain pieni osa kokonaisuutta, eräänlainen kuorrutus kakun päällä, vaikka se kartanoympäristöjä miettiessämme usein tuleekin ensimmäisenä mieleen. 

Jo varhaisessa vaiheessa huomattiin, että puutarhoista oli saatavissa muutakin iloa kuin vain ruokaa pöytään ja rohtoa haavoille. Keskiajankaan ihmisiltä ei jäänyt huomaamatta, että monien yrttien kukat olivat kauniita ja hyväntuoksuisia. Puutarhoissa viihdyttiin myös aikaa viettämässä. Tämä koski tietenkin vain säätyläisiä, joilla oli käytettävissään vapaa-aikaa. Renessanssi- ja barokkiaikana 1500- ja 1600-luvuilla alettiin suurimpien linnojen ja kartanoiden puutarhoihin säännöllisten kortteleiden keskelle rakentaa jopa huvimajoja. 1700-luvulla huvimajat levisivät kartanoihin laajemminkin ja myös esimerkiksi kaupunkitalojen pihapuutarhoihin. Huvimaja tarjosi kesäaikaan kartanon väelle lisähuoneen, jossa saatettiin viettää pitkiäkin aikoja esimerkiksi lukien ja käsitöitä tehden. Aikojen kuluessa puutarha-alueita laajennettiin, ja lopulta ei enää pysytty puutarha-aidan sisällä, vaan kartanon rakennusten ympäristöä kokonaisuudessaan alettiin kaunistaa esimerkiksi puu- ja kukkaistutuksin. Huomio kiinnitettiin kartanon teiden, pihojen ja rakennusten muodostamiin suurempiin kokonaisuuksiin, ja pyrittiin niiden symmetrisellä järjestelyllä luomaan harmonisia vaikutelmia. Suurimmissa ja aikaansa seuraavissa kartanoissa Suomessa tämä suuntaus alkoi näkyä jo 1600-luvulla, yleisemmäksi se tuli 1700-luvulla. 

Puiston ja koristepuutarhojen perustaminen vaati kartanolta taloudellista ylijäämää. Kun kartanon talous oli kunnossa, oli mahdollista sijoittaa varoja ja työvoimaa puistojen rakentamiseen ja ylläpitoon. Toiminta vaati runsaasti resursseja, muttei kuitenkaan taloudellisessa mielessä tuottanut mitään. Kaunis ympäristö oli kartanolle ylpeydenaihe ja jopa eräänlainen statussymboli, osoitus omistajan valistuneisuudesta ja varakkuudesta. Sääty-yhteiskunnassa elettäessä puistonkin voi nähdä olleen säätyjä erottava tekijä. 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien päärakennuksia ei enää vanhaan tapaan tehty aivan lähelle kartanon karjapihoja ja maataloustoimintaa, vaan väliin jätettiin tilaa niin että herrasväen asuttamat rakennukset saatettiin ympäröidä suojaavalla puistolla. Kartanon työntekijöillä, esimerkiksi torppareilla oli asiaa puistoon vain silloin kuin he tekivät siellä kunnostus- tai hoitotöitä tai muita askareita, joiden suorittamiseksi vaikkapa puiston ranta-alueilla oleskelu oli välttämätöntä. Tilanne tietenkin vaihteli aikojen ja kartanonomistajien myötä. Englantilaisten puistojen tultua muodikkaiksi 1700-luvun lopulla herätti niiden perustamisen vaatima taloudellinen panostus ihmetystä, olihan kyseessä suurien alueiden muokkaus pelkästään huvitarkoituksiin. Parhaimmillaan englantilainen maisemapuisto vaati laajoja maa-alueita, maaston voimaperäistäkin muokkausta ja esimerkiksi erilaisten puistopaviljonkien rakentamista joskus hyvinkin kauaksi päärakennuksesta. Tämä vaati runsaasti työvoimaa ja onnistui Suomessa pääosin torpparilaitoksen ansiosta. Puistojen rakentamista pitivät monet säätyläisetkin vain oivallisena tapana tuhlata omaisuutta ja varmasti se on herättänyt ihmetystä myös puistoissa työskennelleiden torppareiden keskuudessa. 

Kartanoiden puutarhoista levisi ideoita ja uutuuksia siellä työskennelleiden kautta laajemmallekin. Yleensä tämä koski lähinnä hyötypuutarhan hoitoa ja uusia kasvilajikkeita, mutta saattoivatpa kartanoiden komeat kukkapenkit innostaa kukkamaiden perustamiseen myös pienemmissä taloissa. Kartanoiden ohella myös pappilat olivat tärkeässä asemassa puutarhatietouden levittämisessä. Laajojen kartanopuistojen olemassaolon ja säilymisen edellytyksenä oli useimmiten torppareiden työ. Puutarhojen hoito oli käsityötä ja laajojen alueiden kunnossapitoon vaadittiin paljon työntekijöitä. Vanhojen aateliskartanoiden köyhtyessä 1800-luvun lopulla ja torpparilaitoksen lopettamisen jälkeen 1900-luvun alussa jätettiin usein ensimmäisenä kartanoiden puistojen hoito vähemmälle huomiolle. Hoidon puutteessa laajat puistot alkoivat nopeasti palautua luonnontilaan reunoilta alkaen, niin että lopulta hoidetuksi jäi vain rakennusten välitön ympäristö. 

Aatteellisia ja taiteellisia pyrkimyksiä 

Kun puutarhoja ja puistoja alettiin perustaa kartanoihin koristeellisuuden ja huvin tähden, vaikuttivat niiden ulkonäköön heti muutkin kuin puhtaasti hyötynäkökohdat. Puistoissa alettiin rakennusten tapaan toteuttaa myös taiteellisia pyrkimyksiä, ja niissäkin tyylit vaihtelivat. Keski- ja renessanssiajalle olivat tyypillisiä vielä aitojen ympäröimät suljetut puutarhat, joissa kasvit jakautuivat säännöllisiin käytävien rajaamiin kortteleihin. Tämä perusmalli säilyi hyötypuutarhoissa hyvin pitkään sen jälkeen, kun puistoja oli jo alettu suunnitella ja rakentaa eri periaatteiden mukaisesti. Barokkiajalla 1600-luvulla maisemasuunnittelu alkoi ulottua puutarhan muurien ulkopuolelle ja vallalla oli ranskalaisen tyyli tiukan geometrisine muotoineen. Luonto alistettiin mittatikulla haluttuun malliin ja esimerkiksi pensaat leikattiin vaikkapa palloiksi ja kartioiksi. Tämä tyyli ei Suomessa ehtinyt suuressa mittakaavassa juurikaan näkyä, päinvastoin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jonne 1600-luvulla rakennettiin useita barokkilinnoja puutarhoineen. 

Eräänlaisena vastareaktiona ranskalaiselle puutarhalle oli niin kutsuttu englantilainen puutarhatyyli, joka alkoi tulla vallalle Englannissa 1700-luvun alkupuolella ja levisi sitten eri puolille Eurooppaa. Ruotsin ja Suomen se saavutti 1700-luvun lopulla. Englantilaiselle puistolle on tyypillistä näennäinen luonnonmukaisuus, vaikkakin se oli aina hyvin tarkasti harkittua ja suunniteltua. Suunnittelussa pyrittiin irti säännöllistä geometrisistä muodoista kohti vapaamuotoisuutta. Suorat käytävät muuttuivat kaartuviksi ja puut ja pensaat saivat kasvaa luonnolliseen muotoonsa. Puistoihin kaivettiin lampia jollei sellaisia ennestään ollut, ja rakennettiin majoja ja temppeleitä. Englantilaiset puistot olivat parhaimmillaan hyvin suuria ja ne sulautuivat reunoiltaan ympäröivään maaseutuun. 

1800-luvun kuluessa maisemapuisto sai uusia piirteitä ja vuosisadan jälkipuoliskon puistoja kutsutaan joskus saksalaistyylisiksi. Tuolloin maisemapuistoihin alettiin lisätä entistä runsaammin kukkaistutuksia usein suurina mattomaisina niin kutsuttuina tapettiryhminä, joissa oli koristeena jopa palmuja ja mehikasveja. 1900-luvun alussa vallalle tuli puolestaan niin kutsuttu arkkitehtoninen tyyli, jossa jälleen palattiin suoriin linjoihin ja geometriaan. Tuolloin puutarha käsitettiin aiempaa enemmän rakennuksen jatkeeksi, ulkona oleviksi huoneiksi. 

Puutarhoihin ja puistoihin löivät aina vahvasti leimansa kunkin ajan aatteelliset virtaukset. Esimerkkinä tästä voidaan mainita vaikkapa toisaalta 1700-luvun hyödyn aikakauden puutarhat ja toisaalta 1800-luvun alussa vallalle tulleet romanttiset maisemapuutarhat. Hyödyn aikakauden puutarhoille on tyypillistä painottuminen hyötykasvien viljelyyn ja erilaisiin kasvikokeiluihin. Luonnontieteet olivat 1700-luvulla nouseva tieteenala, ja järkeä ja valistusta korostaneella aikakaudella katsottiin tarpeelliseksi testata erilaisten kasvien sopeutumista vaikkapa Suomessa viljeltäviksi. Monet näistä kokeiluista tuntuvat nykytietämyksen valossa melkoisilta uhkayrityksiltä, esimerkkinä mainittakoon useat kokeilut mulperipuun kasvatuksesta. Mulperi on silkkiäistoukkien ruokaa ja perimmäisenä tarkoituksena oli tietenkin saada silkkiä omasta maasta, jottei olisi tarvinnut ostaa ulkomailta kallista tavaraa. Nämä kokeilut samoin kuin monet muut epäonnistuivat, mutta niiden avulla kasvoi kuitenkin koko ajan tietämys siitä miten erilaiset kasvit Suomessa menestyvät. 

1800-luvun alussa vallitseva aatesuunta oli romantiikka, jota puolestaan heijastivat mainiosti vapaamuotoisiksi rakennetut englantilaistyyliset maisemapuistot. Puistoihin pyrittiin tieten tahtoen saamaan tunnelmaltaan erilaisia kohtia, esimerkiksi auringonpaisteisia lempeitä niittymaisemia ja toisaalta hieman synkkiä metsiköitä, joihin saattoi vielä kätkeytyä erakon maja. Oletuksena oli, että myös puistossa vaeltava kulkija eri kohdissa virittäytyy erilaisiin tunnelmiin, milloin romanttiseen haaveiluun, milloin suorastaan pelkoon! Nämä pyrkimykset vietiin pisimmälle Keski-Euroopan suurissa maisemapuistoissa, mutta myös Suomessa oli vastaavia tavoitteita puistoja rakennettaessa. Joskus maisemapuisto haluttiin melkein väkisin saada aikaan pienellekin maa-alueelle, jolloin tuloksena saattoi olla puisto, jossa villisti kiemurtelevat polut veivät muutaman askeleen välein uuteen ”tunnelmaan”. Hyötynäkökannat olivat periaatteessa kaukana näistä romanttisista puistoista, mutta usein saattoi kyllä jokin vaikkapa antiikin temppeliä tai kiinalaista pagodia esittävä rakennus palvella aivan käytännöllistä tarkoitusta esimerkiksi kylpyhuoneena tai käymälänä. 

Tässä esitetty katsaus antaa tietenkin kuvan vain puutarhahistorian päälinjoista, joihin on olemassa useita eri variaatioita muun muassa eri maissa. Tyyli-ihanteiden käytännön toteuttaminen oli aina eri asia kuin teoria ja se riippui paljolti kartanoiden omistajien innostuksesta, tietämyksestä ja resursseista sekä puistoalueen tarjoamista mahdollisuuksista ja rajoituksista. Puistojen suunnittelijat olivat joissakin tapauksissa erityisesti asiaan erikoistuneita ja kouluttautuneita henkilöitä. 1800-luvun lopulle asti nämä olivat Suomessa yleensä ulkomaalaisia, koska alan koulutusta ei Suomessa ollut. Ulkomaalaisiin suunnittelijoihin ja puutarhureihin oli varaa kuitenkin vain kaikkein rikkaimmilla kartanonomistajilla. Usein puistot ja puutarhat suunnitteli kartanon isäntäväki itse. Puistosuunnittelun taustalla oli tällöin isännän tai emännän henkilökohtainen kiinnostus aiheeseen, matkat ulkomaille sekä kirjallisuuden ja tuttavapiirin kautta saadut vaikutteet. Käytännön toteutuksessa apuna olivat puutarhurit, jotka olivat kartanoissa yleensä hyvin arvostettuja työntekijöitä. He saattoivat saada puutarhan kupeesta oman talonkin ja viihtyivät kartanoissa usein pitkään. Esimerkiksi Louhisaaren kartanossa Askaisissa eräs puutarhureista toimi talon palveluksessa 41 vuotta. 

Luonnonvoimien armoilla 

Puistojen ja puutarhojen tutkimuksen ja hoidon ongelmana on se, että ne ovat parhaimmillaan olleet olemassa satoja vuosia ja kokeneet historiansa aikana monia muutoksia omistajien, tyylien ja hoidon määrän vaihdellessa. Hoidetussakin puistossa tapahtuu koko ajan muutoksia kasvien kasvaessa ja kuollessa ja vuodenaikojen vaihtuessa. Osittain tähänhän niiden viehätys perustuukin.  

Hoitamaton puisto häviää maisemasta luonnonvoimien johdosta paljon nopeammin kuin hoitamatta jäänyt vanha rakennus. Kasvit eivät lopeta kasvamista eivätkä vuodenajat vaihtumista vaikka rakennus jäisi vaille asukkaita tai hoitoa. Kasvillisuus valtaa alaa ja villiintyy yllättävän nopeasti, esimerkiksi hiekkakäytävät voivat kasvaa umpeen jo kesässä tai kahdessa. Puistoissa on myös saatettu tehdä hyvin perustavaa laatua olevia muutostöitä niiden historian aikana, jolloin jokin aikaisempi vaihe on hävinnyt jälkiä jättämättä. Eikä puistojen ja puutarhojen kohdalla useinkaan ole säilynyt kuva- tai muuta lähdemateriaalia niiden historiasta, sikäli kuin sellaista on koskaan ollut olemassa. 

Parhaimmissa tapauksissa lähdemateriaalia on, ja maastoa tutkimalla saattaa kasvillisuuden alta löytyä aikaisempia rakenteita, esimerkiksi terassointeja, muureja, lampien ja rakennusten paikkoja. Hiekkakäytävätkin ovat löydettävissä ruohikon alta yllättävän pitkään. Puutarha-arkeologian avulla on ulkomailla löydetty jäänteitä jopa antiikinkin aikaisista puutarhoista. Kun tietoa on, ja suunnitelmissa on puutarhan tai puiston palauttaminen alkuperäiseen asuunsa, niin ongelmaksi muodostuu usein se mikä lopulta on ”alkuperäinen” asu. Tai mikä useammista eriaikaisista vaiheista valitaan restaurointityön pohjaksi. Vanhempia aikatasoja tavoiteltaessa voidaan joutua turvautumaan kompromisseihin, kun aivan kaikista asioista ei tietoja ole säilynyt ja esimerkiksi vanhoja kasvilajeja ei ole enää saatavissa. 

Vanhasta puistosta huolehtiminen ei suinkaan lopu vielä siihen, että se kunnostetaan valitun aikatason ja tilanteen mukaiseksi. Todellinen työ alkaa vasta siitä. On ensiarvoisen tärkeää, että puistolle laaditaan kunnostuksen jälkeen hoitosuunnitelma, jota myös noudatetaan. Hoidon pitää olla säännöllistä ja ammattitaitoista ja se pitää turvata pitkälle ajalle, jotta tehdyt kunnostukset säilyvät toivotulla tavalla. Esimerkiksi kartanoihin oleellisesti kuuluneiden hyötypuutarhojen ja yrttimaiden hoito vaatii hyvin paljon työtä, ja jos tarvittavan henkilökunnan palkkaamiseen ei ole resursseja ei myöskään hyötypuutarhan perustaminen ole mielekästä.  

Kirjallisuutta: 

Alikartano ja Frugård Opas 1998. Museovirasto. Helsinki. 
Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide 2001. Viherympäristöliitto ry & Puutarhataiteen seura. Helsinki.