Suosituksia viheralueiden ja viheryhteyksien mitoituksesta

Alle on koottu eri tahojen tähän mennessä esittämiä päätelmiä ja suosituksia viheralueiden ja viheryhteyksien mitoituksesta. Yleispäteviä oikeita mittoja ei ole, mutta päätelmät ja suositukset voivat antaa suuntaa ratkaisujen harkinnalle eri tilanteissa. Esitetyt mitat eivät tarkoita, että niitä pienemmät viheralueet olisivat merkityksettömiä. Esimerkiksi pieni puisto voi olla tärkeä virkistyspaikka tiiviisti rakennetussa ympäristössä.

Virkistystä palvelevien viheralueiden saavutettavuus

Ympäristöministeriön ja monien kansainvälisten viheralueiden suunnitteluohjeiden ja tutkimusten suositusten mukaan ihmisillä pitäisi olla virkistystä mahdollistava viheralue enintään 300 metrin tai 5 minuutin kävelymatkan päässä kodistaan. Monet kulkevat pitkiäkin matkoja päästäkseen virkistymään haluamiinsa paikkoihin, mutta erityisesti lapsille, iäkkäille ja heikosti liikkumaan pääseville virkistysmahdollisuudet lähellä ovat tärkeitä.

Metlan LVVI-tutkimuksen perusteella puolet virkistäytyjistä siirtyy virkistyskohteeseen autolla eikä jalan tai pyörällä, kun matka kohteeseen ylittää 1 km.  Tavoitteena voi pitää, että sekä lähivirkistysalueille että enintään 1 km etäisyydellä sijaitseville laajemmille ulkoilualueille pääsee kävely- ja pyöräilyreittejä pitkin.

Viheralueiden koko

Lähivirkistystä palvelevan, enintään 300 metrin päässä kotoa sijaitsevan viheralueen minimikokona on pidetty 1,5 hehtaaria. Enintään 1 km etäisyydellä on esitetty tavoiteltavaksi laajempi, 20–25 hehtaarin kokoinen viheralue.

Kaupunkimetsä tarjoaa tutkimusten mukaan elvyttäviä virkistyskokemuksia parhaiten, kun se on vähintään 150 metriä leveä. Kapeammassa metsässä mahdollisuus virkistävään kokemukseen metsässä olemisesta heikkenee. Elvyttävyyttä edistää se, jos kasvillisuus metsän reunoilla on riittävän tiheä niin, että metsän läpi ei näy. Tämän levyinen metsä tukee myös luonnon monimuotoisuutta. Metsän uloin osa on 30–50 metrin matkalta altis reunavaikutukselle ja osa lajeista menestyy vasta sitä sisempänä. 150 metriä leveään metsään mahtuu siis 50–70 metriä vaativampien lajien elinaluetta.

Yhtenä viheralueen koon kynnysarvona rikkaan ja elinvoimaisen metsälajiston ylläpitämiselle on pidetty 40 hehtaaria. Arvo on määritelty erityisesti metsälinnuston näkökulmasta. Vähintään 40 hehtaarin kokoisten viheralueiden voidaan katsoa muodostavan taajamien sisäisen viherrakenteen rungon.

Luonnon ydinalueiksi voidaan laskea alueet, jotka ovat vähintään 100 ha kokoisia, kun niiden 250 metriä leveää reunavyöhykettä ei lasketa mukaan. Reunavyöhykkeellä tapahtuva rakentaminen pienentää ydinaluetta, koska se muuttaa osan aiemmasta ydinalueesta reunavyöhykkeeksi.

Hauru, K. ym. 2012. Closure of view to the urban matrix has positive effects on perceived restorativeness in urban forests in Helsinki, Finland. Landscape and Urban Planning 107:4, 361-369.

Hamberg, L. ym. 2008. The effects of habitat edges and trampling on understorey vegetation in urban forests in Helsinki, Finland. Applied Vegetation Science 11, 83–98.

Pouta, E. & Heikkilä, M. (toim.) 1998. Virkistysalueiden suunnittelu ja hoito. Ympäristöministeriö. Ympäristöopas 40.

Ekologiset yhteydet

Viheryhteyksien jatkumisessa väylien kohdalla yksi toimiva ratkaisu voi olla vähintään 25 metriä leveä monikäyttöalikulku, joka palvelee ihmisten ja eläinten liikkumista samalla kertaa. Yhteyksien jatkuvuus väylien kohdalla on tärkeämpää pienille ja hitaasti liikkuville eläimille kuin suurikokoisille, jotka voivat kulkea pitkiäkin matkoja sopivaa tien ylitys- tai alituspaikkaa etsiessään. Pienimpien lajien kulkua voidaan helpottaa tiepohjaan asennettavilla pieneläintunneleilla.

Vesistösiltojen alle jätettävät kuivapolut vähentävät tehokkaasti maata pitkin liikkuvien eläinten jäämistä autojen alle. Jokien ja teiden risteymäkohdat ovat avainasemassa suunniteltaessa teiden ja liikenteen haittavaikutuksia lieventäviä toimenpiteitä, koska jokivarret ovat merkittäviä eläinten kulkureittinä ja toisaalta liikennekuolleisuuden keskittymäpaikkana.

Hirvieläinten kannalta toimivan ekologisen yhteyden tavoiteleveys voi olla väljällä esikaupunkialueella 200–300 metriä ja haja-asutusalueella 400-1000 metriä. Yhteydet voivat toimia, vaikka niissä olisi kapeikkokohtia.