Vanhimmat tiedossa olevat puutarhat Suomessa olivat hyötypuutarhoja, joissa viljeltiin myös yrttejä ja lääkekasveja. Asutus oli hajallaan maaseudulla ja kylä- ja kaupunkimaiset asutukset pieniä. Ruukkien myötä syntyi teollisia yhdyskuntia 1600-luvulta alkaen. Ne olivat tasapainossa ympäröivän luonnon kanssa. Vasta 1900-luvulla, ja erityisesti vuosisadan loppupuolella teollistuminen, kaupungistuminen ja kulutukseen perustuva elämäntapa alkoivat hävittää merkittävässä laajuudessa olemassa olevaa luontoa. 2020-luvulla keskustellaan luontokadosta ja ennallistamisesta.

Tässä artikkelissa on poimintoja viheralan ammattilaisten näkemyksistä kaupunkiluonnon ja monimuotoisuuden yhteensovittamiseksi ja siitä, miten ammattilaiset ovat vaikuttaneet kaupunkiluonnon tilaan ja kehitykseen eri aikoina. Yleisesti ottaen asiat etenevät, kun kehitys on sopivassa tilassa. Monet muutokset kaatuvat, kun yleinen tilanne on muutosta vastaan. Tämä näkyy hyvin luonnon huomioimista koskevassa keskustelussa eri vuosikymmenillä.

LUONTO IHMISTÄ VARTEN

Viheralan ammattilaiset ovat suunnitelleet, toteuttaneet sekä kunnossapitäneet viheralueita, yksityisiä ja julkisia puutarhoja ja puistoja, pääsääntöisesti ihmisen näkökulmasta – ihmisen viihtyvyyden ja kauneuden tarpeiden tyydyttämiseksi. Lähtökohtana ei liene ollut miettiä, millä tavoin suunniteltu ympäristö tarjoaa elinympäristöä eri eliölajeille. Sitä syntyi samalla, kun luotiin kauneutta ihmisille. Monimuotoisuus-ajattelu tai ekosysteemiä koskevat näkemykset eivät olleet Suomessa ennen 1950-lukua viheraluesuunnittelussa merkittävässä roolissa.

Puutarhan lehtiartikkeleissa vuoden 1950 jälkeen tuotiin esille yksittäisiä luontoasioita. Esimerkiksi Puutarhassa oli artikkeli "Linnut tuhohyönteisten hävittäjinä" ja toinen artikkeli ”Alammeko jo tyystin unohtaa puutarhojemme ystävät – pikkulinnut?” Artikkelissa esiteltiin muutama kotipuutarhan lintulaji (kultarinta, harmaasieppo, kirjosieppo, tiaiset) ja niiden merkitys hyönteissyöjinä. Lopuksi muistutettiin, että ”koskematon luonto, sen tiheät viidakot, tuuheat kuuset, vanhat lahopuut ja kannot tarjoavat linnuille rajattomat pesimismahdollisuudet. On siis oikeus ja kohtuus, että raivattuamme puutarhastamme niiden luonnolliset elinehdot, korvaamme pesäpaikat kunnollisilla kopperoilla”. (Puutarha 4/50 ja 2/52) Hiljattain englantilaisessa tutkimuksessa löydettiin ihmisen terveyden ja mielenterveyden sekä linnunlaulun välillä yhteys. Tutkimuksen mukaan oleskeluun linnustoltaan lajirikkaassa ympäristössä liittyy mielen hyvinvointia ja elämäntyytyväisyyttä. Lintuja suosiva ympäristö edistää myös ihmisten mielenterveyttä. Tässä on haaste maisemasuunnittelulle miettiä kasvilajistoa, joka tukee monipuolista lintulajistoa rakennetussa ympäristössä.

Omaa karua tarinaansa Euroopan luonnonsuojeluvuonna kertoo artikkeli ”Suosimmeko liikaa kottaraisia”. Jutussa todetaan kottaraisten määrän voimakas kasvu ja kerrotaan, miten niiden määrää voidaan hillitä. Todetaan, että kasvinsuojeluaineiden ja saasteiden vaikutusta yliarvioidaan ja että pitoisuudet linnuissa olivat sen verran vähäisiä, että ne eivät ainakaan lähivuosina tule lintuja tuhoamaan…” (Puutarha 7/70). Kottaraisten määrä on 2020-luvulla romahtanut.

VIHERALUEIDEN MERKITYS

Viheralueiden ja kasvien merkitys ymmärrettiin kokemusperäisesti, kun sairaalat, mielisairaalat ja vankilat sijoitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kauniiseen ympäristöön ja ”asukkaat” tekivät puutarhatöitä. Puutarhaympäristö rauhoitti ja virkisti henkisesti. Valitettavasti eri syistä johtuen tämä perinne katkesi lähes kokonaan. Uusi tutkittu tieto nostaa kasvit ja viherympäristön uudelleen arvoon, mutta vielä on matkaa, että vastaavissa laitoksissa yleisesti palattaisiin puutarhatöihin. Terapiaretkiä lähiluontoon kyllä jo tehdään.

Myös kaupungeissa viheralueiden monipuolinen merkitys tunnettiin 1950-luvulla. Kaupunginpuutarhuri Jonne Törmä kirjoitti vuonna 1959 kaksiosaisessa jutussa ”Viheralueet – vain kallista ylellisyyttäkö?” viheralueiden ja kasvien merkityksestä kaupunkilaisille, leikkipuistojen tarpeesta sekä kaavoitusperiaatteesta: puistojen kielekkeet sijoitetaan kaavoituksessa lähelle keskustaa, ja ne yhdistyvät toisiinsa laajemmiksi puistoalueiksi. Hän kirjoitti puistoista termillä viheralueet, josta tuli myöhemmin ylätermi puhuttaessa erilaisista puistoalueista rakennetussa ympäristössä. ”Nykyaikaista kaupunkia ei voi ajatella ilman viheralueita. Ne ovat samanarvoisia tekijöitä asutuskeskuksen kuvassa kuin rakennukset ja liikenneväylät”.

”Liioittelematta voidaan viheralueita nimittää asutuskeskusten ”Vihreiksi keuhkoiksi”. Eräissä suurkaupungeissa suoritetut tutkimukset osoittavat, että tuberkuloosikuolleisuus on suurempi puistottomissa kaupunginosissa ja kaupungeissa kuin uusilla vihreillä asuinalueilla. Vihreät kasvit puhdistavat ilmaa kemiallisesti yhteyttäen suuret määrät hiilidioksidia, joita lämmitys- ja tehdaslaitokset sekä moottorikulkuneuvot synnyttävä valtavia määriä. Lisäksi ne eteeriset öljyt, joita puut ja pensaat haihduttavat, ovat ihmisille terveellisiä… Muutamissa Saksan kaupungeissa tehdyt mittaukset ovat osoittaneet, että puisto kykenee siivilöimään ilmasta jopa 89 % mekaanisia epäpuhtauksia…. Erään tutkimuksen mukaan lehdet ja neulaset erittävät aineita, jotka tuhoavat taudinaiheuttajia...”

”Yhteiskunnan velvollisuutena on edistää hygieniaa sanan laajimmassa mielessä ja saada aikaan kaupungin luonnottomissa oloissa mahdollisimman terveelliset elinehdot. Aikuisille on varattava sopivia ulkoilu-, virkistys- ja levähdyspaikkoja. Lapset on saatava pois kaduilta ja epäterveellisiltä, kivimuurien ympäröimiltä asfalttipihoilta, ja heille on järjestettävä sekä ruumiin- että sielunterveyden kannalta tarpeellisia leikki- ja urheilualueita”. (Puutarha 6–7 ja 8/59) Viheralueiden saavutettavuutta pidetään 2020-luvulla keskeisenä suunnitteluperiaatteena. Edelleen viheralueet ovat uhattuna täydennysrakentamisessa, eivätkä viheryhteydetkään ole turvattuja. Käynnissä on tutkimus (Recipe-hanke, Oulun yliopisto), jossa selvitetään, miten kaupunkisuunnittelulla voidaan lieventää mm. pandemian kaltaisten tautien leviämistä.

AMMATTILAISILTA VAROITUKSIA

Rooman klubi julkaisi 1972 kirjan Kasvun rajat. Isot globaalit muutokset olivat 1970-luvulla hyvin tiedossa, mutta ennustukset jäivät sivurooliin. Esimerkiksi maisema-arkkitehti Virve Veisterä kirjoitti, että luonnonvarat ehtyvät. ”Ympäristönsuojelun tärkeä tehtävä on yksinkertaistettuna ympäristön elinvoimaisuuden säilyttäminen ja kehittäminen niin, että ulkoisten vaikutteiden ja ominaisuuksien välinen tasapaino säilyy tai saavutetaan”.

Suomen Puutarha-arkkitehtien yhdistyksen puheenjohtaja Maj-Lis Rosenbröijer määritteli maisema-arkkitehtien tehtäviksi vuonna 1973 mm.: ”Taistelemme aktiivisesti myös maiseman tuhoamista vastaan. Maisema-arkkitehdin perusasenne luontoa kohtaan on positiivinen. Luonnon geneettisen rikkauden säilyttäminen kuuluu tehtäviin”.

1970-luvulla maisema-arkkitehdit puolustivat viheralueita ja pyrkivät parantamaan maisemasuunnittelun asemaa kaavoituksessa. Maisema-arkkitehti Leena Iisakkila kirjoitti Puutarhassa, että ”vihreys ei ole yleisesti suosittua. Sen puolesta saa taistella ja usein häviää taistelun. Kasvillisuudelle on ilmestynyt puolestapuhujia, mutta puolustaminen jää kesken…. nurinkurista on, että ympäristön kehittämiseen ei kuulu olennaisena osana ihmisen lähimiljöön istuttaminen ja hoitaminen. Kaikki haluavat suojella suurta luontoa ja suunnitella maisemaa näkemättä, että maisema alkaa silmien alta ja kattaa koko ympäristön. Siitä ei voi leikata palasta pois toteamatta, että tämä ei kuulu maisemaan.”

Hän jatkoi kirjoitusta puolustaen erilaisia viheralueita, myös niiden kestävyyttä käyttöä, kulutusta vastaan. ”Ihmiset tarvitsevat kahdenlaisia viheralueita, pieniä, asunnon ja työpaikan läheisiä, kulutusta kestäviä ja toisaalta suurta luontoa. Molempia on rakennettava, suojeltava ja vaalittava. Metsä ei korvaa pihapuuta eikä pihapuu korva metsää. Luonnon- ja ympäristönsuojelua olisi harjoitettava johdonmukaisesti rinnan uusien, suurien ja pienien viheralueiden rakentamisen ja hoidon kanssa.” (Puutarha 12/72)

LUONNONMUKAISEN SUUNNITTELUN MALLI

Maisema-arkkitehti Virve Veisterä kirjoitti aiheesta ”Luonnonmukaisen puutarhan suunnittelumalli” artikkelin pohjautuen Katri Luostarisen kirjaan ”Ekologisen suunnittelun malleja” (Teknillinen korkeakoulu 1972). ”Uusi suunnittelumalli perustuu siihen, että luonnollisten kasvuolosuhteiden vallitessa tietyllä kasvupaikalla, kehittyy lopulliseksi metsä- tai niitty-yhdyskunnaksi aivan tietyistä puista, pensaista, ruohovartisista kasveista ja heinistä koostunut kasvilajisto so. Klimax-lajisto, joka vastaa alueen luonnollista kasvuvoimaa. Muutamat kasvillisuusalueet on luokiteltu erilaisiin kasvupaikkatyyppeihin”. (Puutarha 4/78) Tästä ei tullut vallitsevaa mallia, mutta 2020-luvulla vastaavia tavoitteita on jälleen esillä.

Puutarhan pääkirjoituksessa Jonne Törmä toteaa kaupunginpuutarhurin roolin olevan muutoksessa. ”Se johtuu ennen muuta viheralueiden lisääntyneestä merkityksestä, enää se ei ole vain estetiikkaa vaan myös paikkoja rentoutumiseen ja liikkumiseen”. Törmän mukaan kaupunginpuutarhurit ovat valitettavasti alistetussa asemassa ja toiminnan rajat ovat suppeat. Viherasian hoito olisi saatettava nykyajan vaatimuksia vastaavaksi. (Puutarha 8/73) 1980-luvulla monissa kaupungeissa kaupunginpuutarhureiden asema vahvistui, mutta 1990-luvulla alkaneet kaupunkien organisaatiomuutokset hajauttivat puistotoimen useimmissa kaupungeissa.

Maisema-arkkitehti Jorma Panu ennusti 1980-luvulla, että kansainvälisellä tasolla esille noussut ekologinen maisemarakentaminen on pelastus. Hän arvioi tämän mahdollistavan uudenlaisen kasvintuotannon ja laajentavan nykyistä taimituotantoa. Panu arvosteli kirjoituksessaan suunnittelijoiden kyvyttömyyttä suunnitella maisemakokonaisuuksia. ”Olen joskus arvostellut puutarhureita ja hortonomeja viherautioiden tahallisesta synnyttämisestä. Heillä on suunnittelukykyä, kun on kysymyksessä pienet alueet, mutta maisemallisten kokonaisuuksien ymmärtäminen laiminlyödään”.

”En ymmärrä mitä vastustettavaa ekologisessa ajattelutavassa on. Sehän on tämän alan laajentamista maisemallisiin kokonaisuuksiin, joissa määritellään tiettyjen periaatteiden mukaan selvät urbaanit alueet ja alueet, joissa luonto tulee osaksi viheraluejärjestelmää. Näitä molempia pitää osata kehittää ja niiden molempien toteuttamismuotoja pitää tutkia”. (Puutarha 1/87) 2020-luvulla tämä Panun esittämä suunnittelumalli – toisin termein – on hyvin ajankohtainen Suomessa. Mahdollisesti taimituotantokin tulee lajistoltaan merkittävästi monipuolistumaan seuraavien vuosien aikana, koska lajistoltaan monipuolisten – luontoa jäljittävien kasvillisuusalueiden suunnittelu edelleen laajenee.

Myös professori Martti Markkula nosti 1980- ja 1990-luvuilla keskusteluun luonnonarvot, ekologisuuden ja viherrakentamisen tärkeyden rakennetussa ympäristössä. Vihervuonna 1985 määriteltiin uusiksi ympäristönsuojelu ja siihen sisällytettiin ammattimainen viherrakentaminen. Käsite ei jäänyt pysyvästi esille viheralalla eikä suurta muutosta käytännöissä tapahtunut. Vihervuonna 1995 nostettiin esille niityt ja tuotiin esille myös niittyjen monimuotoisuutta ja luonnonmukaista hoitoa. 1990-luvun lama pakotti miettimään keinoja selvitä viheralueiden hoidosta. Nurmikkoja muutettiin niityiksi, mutta talouden parantuessa muutos jäi lyhytaikaiseksi. Asukkailta tuli kielteistä palautetta luonnonmukaista alueista. Niitä pidettiin hoitamattomina alueina ja laatutasoa heikentävänä. Tietopohja muutokselle ei ollut vielä riittävä.

KAAVOITUKSEN ROOLI KESKEINEN

Kaavoitus kirvoitti menneinä vuosikymmeniä monia kriittisiä kommentteja. Maisema-arkkitehdit ja kaupunginpuutarhurit nostivat esille kaavoituksen epäkohdat, puistoja kaavoitettiin usein muuhun rakentamiseen sopimattomille alueille. 1970-luvulta alkaen alettiin vaatia luontoselvityksiä kaavoituksen tueksi. Todellinen parannus käynnistyi, kun maisema-arkkitehtejä alettiin enemmälti palkkaamaan kaupunkien kaavoitukseen 1980-luvulla.

Kaavoitustyö perustuu eri arvojen punnintaan. Olemassa olevan luonnon säilyttäminen on saanut lisäarvoa. Arvokkaiden luontoalueiden säilyttäminen ja harvinaisten lajien elinympäristöjen turvaaminen ovat entistä tärkeämmässä asemassa. Eri ratkaisujen vaikutusten arviointi monimuotoisuuteen paranee uusien, suunnitteluun liittyvien ohjelmien myötä.

TUTKITTUKIN TIETO VOI VIEDÄ HARHAAN

Harha-askeliakin on otettu. Turvetta tutkittiin paljon, ja sen käyttöä suositeltiin laajasti 1960-luvulla. Turvetta käytettiin myös puilla kasvualustana. Pian todettiin, että turve maatuessaan painuu ja aiheuttaa puilla isoja ongelmia. Kasvualustoja kehitettiin voimakkaasti 1980-luvulla, ja kehitys ohjautui teolliseen tuotantoon, jossa tuotantoa ja käyttöä ohjasivat ravinneanalyysit ja rakeisuuskäyrät. Koska lainsäädäntö edellytti rikkakasvittomuutta, valmistus ohjautui puhtaisiin raaka-aineisiin. Samalla tärkeä kasvualustan osanen, mikrobisto, unohtui.

Maaperän mikrobiston ja eliöstön merkitys on ollut puutarha-alan perusopetusta. Esimerkiksi Lepaan pitkäaikainen maaperäopin lehtori kirjoitti Puutarha-lehdessä maaperäasioista otsikolla ”Jokamiehen maaoppia” (PT 1/57-), mutta nämä mikrobiologiaa koskevat asiat unohtuivat 1990-luvun kasvualustan teollisen valmistuksen yhteydessä.

2020-luvulla palataan askelia aiempaan, hyödynnetään kierrätettäviä maa-aineksia ja nostetaan arvoon elävä maa ja sen mikrobitoiminnan merkitys. Kasvualustoja on tutkittu paljon, mutta kokonaiskuva ei ole aina ollut kirkas. Nyt tehdään korjausliikkeitä ja etsitään uusia ratkaisuja.

Kasvillisuuden käyttö pohjautui tunnetun viheralan historian alkuvaiheissa luonnonlajeihin. Hedelmäpuita tuotiin ulkomailta mm. kartanoihin, joissa vähitellen alettiin myös -ite viljellä ja kokeilla uusia lajeja ja lajikkeita. Koristekasvien käyttö laajeni vähitellen herraskartanoista ja pappiloista myös maatilapihoihin 1800-luvun lopusta alkaen. Kasvien käytössä yksi iso muutos julkisissa istutuksissa oli, kun massaistutukset 1960- ja 1970-luvuilla yleistyivät. Nyt tässäkin asiassa palataan lähtöruutuun. Otetaan esimerkkiä luonnosta. Pyritään löytämään kasviyhdyskuntaratkaisuja, jotka tarjoavat monipuolisen elinympäristön myös eri eliölajeille.

VIHERALA KOKOAAN SUUREMPI VAIKUTTAJA

2010-luvulla ilmastonmuutos ja luontokato ja sitä seuraava lajikato ovat herättäneet viheralan ammattilaiset pohtimaan rakennettuja viheralueita monipuolisemmin koko ekosysteemin näkökulmasta. Tutkitun tiedon merkitys kasvaa koko ajan, ja tieto tulee ohjaamaan entistä enemmän viheralan kehitystä. Muutos aiempaan on dramaattisen selvä.

Kun ratkaisuja haetaan ilmastonmuutoksen ehkäisyyn ja siihen sopeutumiseen sekä lajikadon ehkäisyyn, viheralalla on oma merkittävä roolinsa. Viheralan ammattilaisilla on mahdollisuudet luoda rakennetussa ympäristössä ratkaisuja rankkasateiden vaikutusten hillintään, kesän helteiden viilentämiseen, kaupunki-ilman laadun parantamiseen, elinympäristöjä uhanalaisille lajeille, viihtyisyyttä ja stressiä laukaisevia viheralueita sekä toimintaa kaikille ikäryhmille. Myös hiilen sidonnassa kaupunkiympäristöllä on oma roolinsa: hiilimaisemassa kasvit ja maaperä sitovat mahdollisimman tehokkaasti hiiltä.

Viheralan on nostettava yleiseen keskusteluun argumentteja, joilla puolustetaan olemassa olevia erilaisia viheralueita. Tiedolla on vaikutettava. Asioita on yksinkertaistettava niin, että sanoma menee perille. Kyse on ekosysteemin kokonaisuudesta, ei vain ihmisen näkökulmasta.

Asuinalueet eriarvoistuvat. Viheralan on muistutettava, että ympäristön laadulla on suuri vaikutus ihmisten viihtyisyyteen ja käyttäytymiseen. Heikosti hoidettu ja sotkuinen ympäristö lisää aggressiivisuutta ja roskaamista. Tärkeää on ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elinympäristöönsä – mahdollisuus kokea olevansa osa yhteisöä.

Isojen toimijoiden rooli on keskeinen. Esimerkiksi Väylävirasto ohjeistaa tiehankkeissa kierrätykseen ja uusiomateriaalien käyttöön, monimuotoiseen piennarkasvustoon ja sen leikkauksen oikeaan ajoituksen sekä rakentamisen alle jäävien arvokkaiden luontokohteiden ja uhanalaisten ja muiden lajien pelastamiseen. Rahoittajat tekevät rahoituspäätöksiä arvioiden, mikä investointien merkitys on luontokadon tai ilmastonmuutoksen kannalta. Isot keskusjärjestöt huomioivat strategioissa ja vastuullisuusohjelmissa globaalit haasteet. Kaupungit sitoutuvat kunnianhimoisiin ilmastotavoitteisiin ja luontokadon hidastamiseen.

Suomen on tehtävä oma osuutensa. On hyvä muistaa, että parantamalla omaa elinympäristöä, vaikutukset näkyvät heti paikallisesti. V

teksti: SEPPO NÄRHI. Kirjoittaja on puutarhaneuvos.

Artikkeli perustuu Seppo Närhin kirjoittaman kirjan Lähivihreän monet tekijät – Viheralan kehityskertomus tausta-aineistoon. Kirjassa on käsitelty sekä viheralan alkuhistoriaa luostaripuutarhoista alkaen että nykyhistoriaa vuodesta 1950 alkaen. Kirjan voi hankkia Viherympäristöliiton verkkokaupasta.

Moni yhdistys on edistänyt puutarha-asiaa

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa perustettiin useita puutarhayhdistyksiä, jotka käynnistivät julkaisutoimintaa, pitivät näyttelyitä, edistivät puutarhakoulutuksen käynnistämistä ja yrittivät valistaa kansaa. Monet eri yhdistykset tekivät laajaa yhteiskunnallista valistustyötä. Esimerkiksi Marttajärjestö toimi 1900-luvun alussa kymmenillä paikkakunnilla. Järjestön lähetit eli emissaarit yhdessä piirien palkkaamien neuvojien kanssa mm. perustivat kasvimaita. Vuosisadan alussa 20 vuoden aikana perustettiin 6 800 pienkodin puutarhaa.

Sotavuosina järjestö auttoi monella tapaa viljelypalstojen, siementen ja taimien hankinnassa. Marttojen 183 yhdistyksellä oli vuonna 1943 viljelypalstoja yli 27 000 (480 ha). Vuonna 1944 tehtiin 534 puutarhasuunnitelmaa, seuraavana vuonna vielä 350. Maisema-arkkitehti Katri Luostarinen kirjoitti kirjan Kukkiva pihamaa Marttajärjestön toiminnan tueksi.

Myös esimerkiksi Suomen 4H-liiton, Maa- ja kotitalousnaisten ja Kotiseutuliiton toiminnassa on ollut puutarha-asioiden edistämistä maaseutukylissä puutarhayhdistysten ja maatalousjärjestöjen lisäksi. Suomen Kotipuutarha Liitto teki lyhyen historiansa aikana 1930-luvulla merkittävää työtä hautausmaakulttuurin edistämiseksi. Liiton toimesta syntyi lähes 300 kalmisto- ja kirkkopuistosuunnitelmaa.

Historia sisältää monia unholaan painuneita merkittäviä asioita, joita voisi olla tärkeää uudelleen tutkia.

Näkymiä viheralan työkenttään

Lähivihreän monet tekijät -teoksessa pohditaan myös viheralan työnäkymiä. Oheinen yhteenvetotaulukko kuvaa tämän hetken työelämän tilannetta viheralan näkökulmasta. Taulukkoa on hiukan päivitetty kirjan julkaisun jälkeen.

Viheralan identiteetti voimistuu

Viherala itsenäisenä toimialana on historiallisella aikajanalla todella nuori. Viherala on tutkinut ulkoista imagoa ja rakentanut tunnettuutta, mutta identiteettikeskustelua ei ole vielä käyty.

Identiteetin muodostumiseksi pitää tuntea oman alansa historiaa. Historia auttaa suhteuttamaan asioita, auttaa ymmärtämään kehitystä ja auttaa ymmärtämään ratkaisuja, kun tietää perusteista niiden taustalla. Historiaan perehtymällä voi parhaimmillaan oppia välttämään virheitä.

Identiteetti rakentuu vanhan päälle. Viheralan identiteetti syntyy paitsi yhteisestä ammatillisesta pohjasta myös viheralan eri ammateista. Monien viheralan ammattien identiteetti on viheralan yhteistä identiteettiä vanhempi, esimerkiksi kaupunginpuutarhurien, seurakuntapuutarhureiden, taimistoviljelijöiden, puutarhaopettajien ja puutarha-arkkitehtien. Viheralalla on myös nuoria ammatteja, kuten arboristi, viherrakentaja sekä nykyiset uudet ammatit, kuten vihervalvoja, rakennuttaja, suunnitteluttaja, konsultti.

Oman identiteetin tunnistaminen ja tiedostaminen merkitsee kuulumista laajempaan yhteisöön, parhaimmillaan voi tuntea ylpeyttä oman alan töistä ja saavutuksista sekä työn merkittävyydestä.

Viherala eriytyi omaksi toimialaksi vuonna 1991, kun Viherympäristöliitto perustettiin. Siitä hetkestä alkoi rakentua viheralan itsenäinen identiteetti. Tätä ennen viherala oli osa puutarhataloutta.