Lauri Tarasti: Ajatuksia viheralan ensimmäisestä historiateoksesta

Viherympäristöliitto on perustettu 1991. Seppo Närhi tuli sen palvelukseen 1.12.1992. Hän on siten ollut VYL:n töissä lähes koko järjestön historian ajan. Parempaa ja tietorikkaampaa kirjoittajaa ei viheralan historiateokselle voi olla. Esitän seuraavassa eräitä kirjan synnyttämiä henkilökohtaisia ajatuksiani ottaen huomioon sen, että olin Viherympäristöliiton hallituksen puheenjohtaja 2003-2009. 

1. Kirjan alussa on jaksossa Viheralan alkutaival esitetty puutarhakulttuuria eri aloilla kuten pappiloissa, kartanoissa, sairaaloissa, rautatieasemilla ja vankiloissa. Ne antavat hyvän kuvan, mistä viheralan kehitys on alkanut. Ne ovat samalla Puutarhaliiton historiaa, jota kirjassa on siten noin 200 sivua. Kahdessa puutarha-alan historiikissa (1960 ja 1995) on käsitelty viheralaa osana puutarha-alaa. Mutta osat ovat vaihtuneet. 
   
   Viherympäristöliiton eriytyminen Puutarhaliitosta liittyi laajempaan toimenkuvaan. Mukaan tulivat kaavoitus, maisema, hulevedet, rakentaminen monissa muodoissa, leikkipaikat, mutta osaltaan mahtuvat edelleen puutarhat ja puistot tähän toimenkuvaan. Ovathan VYL:n jäseniä muun muassa Kaupunginpuutarhurien Seura, Seurakuntapuutarhurit ja Puutarhanrakentajat. Tässä suhteessa Puutarhaliiton toimenkuva on suppeampi.  
   
   Kannatan joka tapauksessa yhteistyötä, vielä nykyistä läheisempääkin, näiden liittojen kesken yhteisten etujen ajamiseksi. 
    
2. Kirjassa ei ole juurikaan käsitelty poliittisten puolueiden toimia viheralalla. Ratkaisu on tehty varmasti tietoisesti. Sitä voidaan toisaalta pitää perusteltuna kirjan pituuden vuoksi ja erityisasiantuntemuksen puutteessa, mutta toisaalta viheralan kehitykseen politiikalla on tietenkin ollut vaikutuksensa ainakin vuoden 1979 Koijärven kuivatusriidasta alkaen. 
   
   Kuten tiedämme, ympäristökysymykset ja monet viheralankin kysymykset ovat sen jälkeen siirtyneet osaksi puolueiden ohjelmia.
    
3. Ilmastonmuutosta kirjassa on käsitelty useissa kohdin: muun muassa ilmastonmuutosten vaikutusten erilaisia tulkintoja (s. 271-273) ja ilmastonmuutosten seurauksia (s. 486). Luvussa Viherala on kokoaan suurempi vaikuttaja ja toimija on esitetty uusi käsite: hiilimaisemointi (s. 495-496). Seppo Närhi on myös todennut kirjassaan (s. 486), että ”Toki lämpötilan nousu tuntuu mukavammalta, kun kasvukausi on pidempi ja kesät kuumia. Viheralueille saadaan uusia kasvilajeja, jotka elävöittävät ympäristöä. Mutta ilmastonmuutoksen seurauksena maahan tulee myös uusia kasvitauteja ja -tuholaisia, joita vastaan on osattava varautua.” 
   
   Kannatan tällaista toteamusta realismin nimissä, sillä liian usein yhteiskunnallisten ilmiöiden ilmaantuessa siirrytään hetken kuluttua ylilyönteihin. Tästä on esimerkkejä jopa korona -pandemian osalta. Vireillä on asetuksen muutos, jossa se todettaisiin ei enää yleisvaaralliseksi vaan valvottavaksi tartuntataudiksi, vaikka sen ilmaantuminen edelleen jatkuu. 
    

   

4. Kirjassa ei esitellä perusteellisemmin Viherympäristöliittoa. Sivulla 453 on kuitenkin selostettu lyhyesti viheralan yhteistoiminnan kehittyminen Puutarhaliitosta Viherympäristöliittoon ja sivuilla 510-511 VYL:n kymmenen jäsenyhdistystä jäsenmäärineen. Saamani tiedon mukaan Seppo Närhi on valmistellut kaksi lisälukua esitettäviksi myöhemmin sopivassa yhteydessä erillisesti kirjan koon paisumisen estämiseksi. Niissä käsiteltäneen VYL:n toimintaa, muun muassa vihervuosia, jos kohta varsinaisesta historiikista ei ole kyse. 
    
5. Kunnioitusta herättävät eri lukujen loppuun sijoitetut mittavat lähdeluettelot, jotka ovat käyttökelpoinen apu tuleville alan tutkijoille.
    

   

     
6. Kaupunkisuunnittelun kehitys -luvussa olisin toivonut esitettäväksi eräänä ongelmana ympäristö- ja viherkysymysten puutteellisen huomioon ottamisen lainsäädännössä, etenkin maankäyttö- ja rakennuslaissa. Esimerkiksi sen 13 §:ssä säädettiin, että rakentamiskokoelman määräykset koskevat uuden rakennuksen rakentamista. Ympäristöstä ei siinä ole sanaakaan. Viherympäristöliitto teki aikanaan ympäristöministeriölle kirjallisen esityksen yksityiskohtaisin pykälin siitä, että aina kun mahdollista käytettäisiin sanontaa ”rakennus ja sen lähiympäristö”, mutta se ei johtanut tulokseen. Tästä esityksestä kannattaisi edelleen pitää kiinni. 
   
   Vastikään hyväksytyssä rakentamislaissa säädetään rakennusten ja rakennuskohteiden suunnittelusta, rakentamisesta ja käytöstä. Rakennuskohteisiin luetaan perustelujen mukaan katos, masto, piippu, energiakaivo, valaistu mainos ja golfkenttä, mutta ei muuta lähiympäristöä. Kunnan rakennusjärjestykseen voidaan lain nimenomaisen sanonnan mukaan jopa sisällyttää määräyksiä istutuksista ja aidoista.
    
7. Mainitsen tässä kahdesta pienestä yksityiskohdasta. Kirjassa on käsitelty pappiloita puutarhakulttuurin lähteinä. Otin toimiaikanani yhteyttä valtiovarainministeriön vero-osaston ylijohtaja Arvelaan ja esitin, että asuntoedun määrää pappiloissa alennettaisiin. Pappilat ovat yleensä melko kookkaita, jolloin neliömetrikohtainen asuntoetu papeille nousee niin korkeaksi, että pappilassa ei kannata asua. Samalla menetetään suuri osa pappiloiden kulttuuriympäristöä puutarhat mukaan lukien. Esitys ei ole johtanut tulokseen. 
   
   Kirjan luvussa Viheralueet mahdollistavat terveellisemmän elämän on selvitetty myös liikunnan vaikutuksia. Viherympäristöliitto osallistui vihervuonna 2008 Liikuntatieteellisen seuran teemavuoteen Liiku terveemmäksi.
    

   

Kirjan kanteen on merkitty, että kyseessä on viheralan kehityskertomus. Mutta samalla se kyllä on myös historiateos eikä vain viheralan vaan esitetyn tekstin perusteella myös paljolti Viherympäristöliiton, vaikkei siihen kirjassa kovin paljoa viitatakaan. Viherkertomukseen viittaa kirjan viimeinen luku Viherala tulevaisuuden toimijana, missä kurkistetaan tulevaisuuteen. Mutta oman historian tunteminen auttaa tulevaisuuden suunnittelua. Eikä historia pysähdy vaan jatkaa tavalla tai toisella.

Teksti: Lauri Tarasti