Paikallisuus ja kokemuksellisuus viheralueiden hallinnoinnissa

Osallistaminen on tullut osaksi julkishallinnon toimintaa maankäyttö- ja rakennuslain myötä. Osallistaminen kohdistuu kaavoitukseen ja luontevasti osaksi uudiskohteiden suunnitteluvaihetta. Viheralan arkikielessä osallistamisella tarkoitetaankin nimenomaan suunnitteluvaiheessa tapahtuvaa osallistamista. Suunnitteluun osallistaminen voi olla virallista suunnitelmien nähtävillä pitoa internetsivuilla tai kyseisen kohteen vuorovaikutteista suunnittelua asukkaiden kanssa. Suunnitteluvaihe on kuitenkin lyhyt ajanjakso eikä esimerkiksi uusien asuinalueiden suunnitteluvaiheessa välttämättä tavoiteta tulevia asukkaita lainkaan.

Osallisuuden rakentamisessa on hyvä tarkastella viheralueen koko elinkaarta. Kunnossapitovaihe on elinkaaren pitkäkestoisin vaihe. Kunnossapitovaiheen osallisuuden voi luontevasti linkittää kasvillisuusalueiden kehittymiseen ja vaikkapa lähipuiston palvelutarpeiden muutokseen alueen ikäjakauman muuttuessa. Tarve kunnossapitovaiheen osallisuuteen näkyy myös asukkaiden aloitteissa ja eri maissa toteutuneissa kokeiluissa. Esimerkiksi Suomessa tunnetaan puistokummitoiminta ja Torontossa yhden puiston kunnossapidon avustavien töiden kautta rakentunut osallisuus on laajentunut koko lähiyhteisöä eri tavoin tukevaksi toiminnaksi.

Hallinnointi käsitteenä kuvaa julkisten viheralueiden koko toteutusketjua kaavoituksesta hoitoon. Kun osallisuus ymmärretään osana hallinnointia, avaa se uusia osallistamisen tapoja erityisesti käytännön tekemiseen, ei vain suunnitelmakuvien kommentointiin. Lähiympäristön asukkaat voivat ottaa hoitoonsa yksittäisiä istutusalueita tai jopa puiston osia. Myös kunnossapitoon kuuluvat korjaukset ja käyttötapamuutokset tarjoavat hyvän mahdollisuuden osallisuuden rakentamiseen alueen käyttäjien kanssa.

Kunnossapitovaiheen osallistaminen eroaa siis suunnitteluvaiheen osallistamisesta edellä mainitun käytännönläheisyyden lisäksi mahdollisuutena rakentaa osallisuutta pitkäjänteisesti. Pitkäjänteisellä toiminnalla voidaan myös kohdentaa toimintaa paikallista lähiluontoa kehittäväksi ja asukkaiden hyvinvointia tukevaksi.

HALLINNOINNIN PERUSTA

Viheralueiden hallinnoinnissa on keskeistä palvelujen tuottaminen yhdenvertaisesti käytössä olevien resurssien puitteissa. Hallinnointi sisältää myös alueen eri toimijoiden tunnistamista, verkoston johtamista sekä sitouttamista. Hallinnointi ei siis voi olla etukäteen yhdellä kerralla määriteltyä toimintaa, vaan sen on jatkuvasti mukauduttava alueen käyttötarpeiden muutoksiin ja tuettava lähiluonnon elinehtoja ja ekologisen järjestelmän kiertokulkuja. Tämä hallinnointiin liittyvä mukautuvuus (adaptive management) tunnistetaan tutkimuksissa, ja se voi olla keskeinen tekijä nykyisten toimintatapojen uudistamisessa, jossa osallisuus on saamassa entistä merkittävämmän roolin.

Mukautuva hallinnointi seuraa jatkuvasti ihmisen ja ympäristön välistä vuorovaikutusta, ja viheralueilla se liittyy luontaisesti kunnossapitovaiheeseen. Tämä tarkoittaa, että osallistamisen ja asukaslähtöisen toiminnan kohteet voivat, historiallisia arvokohteita lukuun ottamatta, jossain määrin poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta, mikäli se tuottaa osallisuuden rakentamiselle merkittävää arvoa. Asukasosallisuus voi myös tuottaa tietoa mukautuvan hallinnoinnin seuraaviin vaiheisiin.

Viheralan ammattikunnan näkemysten mukaan paikallisuus ja asukasosallisuus nähtiin mahdollisuutena. Tästä käytetään Suomalaisen ja muiden (2022) tutkimuksessa “mukautuvan kunnossapidon mallia” (adaptive management of maintenance). Sen keskeisenä erona nykyiseen ajattelutapaan on se, että jatkuvan hoidon ja korjauksen vaiheissa asukasosallisuus on jatkuvasti mukana (Kuva1).

Pitkäjänteisen asukasosallisuuden rakentamisessa kannattaisi panostaa kunnossapitovaiheeseen.

EKOSOSIAALISET SYSTEEMIT VIHERALUEILLA

Ekososiaalinen vuorovaikutus tarkoittaa sekä ihmisen saamaa hyötyä luontoympäristöstä että ihmisen samaan aikaan tuottamaa hyötyä ekosysteemin toiminnalle. Systeemissä ”sosio”-puolta edustavat yksittäiset asukkaat, asukasryhmät, yritykset, yhdistykset, kuntapäättäjät ja virkamiehet monimuotoisine vaikutusverkostoineen. ”Eko”-puoli systeemistä tarkoittaa yksittäisiä kasveja ja istutusalueita, taajamametsiä, yksityisistä pihoista muodostuvia pientaloalueita, selänteitä ja laaksoja sekä kaikissa näissä mittakaavoissa tapahtuvia energian ja materian kiertokulkuja. Erityisesti kaupunkiympäristössä tämä kahden tekijän vastavuoroisuus korostuu, sillä siellä luontaiset veden, ravinteiden ja hiilen kiertokulut rikkoutuvat herkästi rakennusvaiheessa ja tarvitsevat toimiakseen korjaavia toimenpiteitä. Ekososiaalinen vuorovaikutus tai siitä syntyvä kestävyys eroaa ekosysteemipalveluista juuri siinä, että se käsittää tasapainoiseen vastavuoroisuuteen perustuvaa hyvinvointia sekä ihmiselle että luontoympäristölle.

Ekososiaalisen kestävyyden rakentamisessa on tärkeää panostaa kokemuksellisuuteen. Vahvan ja kokemuksellisen ekososiaalisen kestävyyden nähdään olevan yksi mahdollisuus kestävyysvajeen kaventamisessa. Mukautuvan kunnossapidon malli kohdistuu kunnossapitovaiheessa tapahtuvaan pitkäkestoiseen osallisuuteen, johon tulisi yhdistää nykyistä määrätietoisemmin osallistaminen ja kokemuksellisuuden rakentaminen. Lisäksi asukkaiden paikallistuntemus voisi auttaa myös esimerkiksi kaupunkimittakaavaisessa luonnon monimuotoisuuden kehittämisessä, hulevesi- tai niittyverkostojen suunnittelussa ja erilaisten strategioiden toteuttamisessa.

PAIKALLISUUS ON VALTTIA

Viheralueiden asukaslähtöinen kehittäminen tarkoittaa asukkaiden kokemuksien ja toiveiden kartoittamista. Käyttäjätutkimuksilla ja palautteita keräämällä saatua tietoa yleistetään viheralueiden kehittämiseen koko kaupungin mittakaavassa, mutta silloin se saattaa häivyttää paikkapohjaisen tiedon. Kuitenkin juuri paikallisuuteen perustuva tieto voisi olla uusimuotoisen osallisuuden perusta, ja sillä voitaisiin edistää paikkaan kuulumisen tunnetta sekä käyttäjien ympäristö- ja luontosuhdetta.

Paikkakokemus (a sense of place) tunnistetaan kaupunkisuunnittelussa hyvin ja sitä voisikin hyödyntää myös viheralueiden paikkakokemuksen elementtien tunnistamiseen. Paikkakokemusten tehokkaita keräystapoja on vielä vähän. Espoon kaupunki käynnisti 100 penkkiä -projektin, joka tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa paikkaan ja hetkeen liittyviä kokemuksia digitaalisesti. ”Penkin tarinat” on esimerkki paikkaan liittyvästä ja jaetusta kokemuksesta, joka tekee näkyväksi paikkaan liittyvän hetken. Penkin tarinat on lisäksi hyvä esimerkki digitaalisuutta hyödyntävän paikkakokemuksen tunnistamiseen. Tunnistaminen vaatii tietenkin vielä hallinnoinnilta tiedon tulkinnan.

Paikkakokemus ei ole pysyvä, vaan se muuttuu ajan ja olosuhteiden mukaan. Jatkuva muutos tekee mittaamisesta vaikeaa, mutta se voi paikkaan sitoutumisen kautta edistää arvojen ja asenteiden muutosta ja siten esimerkiksi hoitotason muutoksen hyväksymistä. Paikkakokemuksen muutosta kuvataan esimerkiksi 3P-mallilla, joka yhdistää paikan (place), ihmisen (people) ja toiminnan (procedures) toisistaan riippuvaksi kokonaisuudeksi (ks. Switalski ja muut, 2023).

VIHERALAN KÄYTÄNTÖIHIN MUUTOKSIA?

Mukautuvan kunnossapidon malli tarkoittaa hallinnointiorganisaation roolin muuttumista johtamisen sijaan osallisuuden mahdollistajaksi. Tämä tarkoittaa viheralueiden kohdekohtaista hallinnoinnin suunnittelua ja osallistumismahdollisuuksien sisällyttämistä hallinnointisuunnitelmiin. Kohteen oma hallinnointisuunnitelma siis sisältää vuosittain tehtäviä toimenpiteitä sekä pitkän aikavälin tavoitteita, joissa asukkaat voivat olla mukana.

Osallisuuden mahdollistajina myös ammattilaisten osaamisen tarve voi muuttua, koska jatkuva yhteistoiminta edellyttää vuoropuhelua asukastoimijoiden kanssa sekä heidän ohjaamistaan. Ehkäpä mukautuvan kunnossapidon mallissa voi syntyä uusia ammattitehtäviä kokemustiedon vastaanotossa ja analysoinnissa sekä osallistamiskohteiden valinnassa. Osallisuuden rakentamiskohteiden on oltava merkityksellisiä sekä asukkaan kokemukselle että kohteen ekologiselle toimivuudelle, jolloin yhteinen tekeminen voi osaltaan esimerkiksi hillitä luontokatoa, tukea niittyverkostoa tai toteuttaa huleveden hallintaa.

Mukautuvan kunnossapidon mallissa toteutettu osallisuus mahdollistaa ekososiaalisen vuorovaikutuksen kautta jatkuvan ja paikallisen kokemustiedon keräämisen. Kokemustieto voi olla paikallisesti muille asukkaille jaettavaa, jolloin erilaiset havainnot tulevat näkyviksi. Viheralueiden hallinnoinnissa sen merkitys on myös moninainen. Se on perusteena paikalliselle kehittämiselle ja siten hyvinvoinnin edistämiselle. V

Sari Suomalainen on Hämeen ammattikorkeakoulun lehtori ja työskentelee rakennetun ympäristön koulutuksessa. Outi Tahvonen on Hämeen ammattikorkeakoulun tutkijayliopettaja ja työskentelee BIO tutkimusyksikössä.

Lisätietoa:

Suomalainen, S., Tahvonen, O., Kahiluoto, H. 2022. From Participation to Involvement in Urban Open Space Management and Maintenance. Sustainability.

Switalski, M., Galleguillos Torres, M., Gret-Regamey, A. 2023. The 3P’s of place-making: Measuring place-making through the latent components of person, procedures and place. Landscape and Urban Planning.

Ulrich, R.S. 1983. Aesthetic and Affective Response to Natural Environment. In: Altman, I., Wohlwill, J.F. (eds) Behavior and the Natural Environment. Human Behavior and Environment, vol 6. Springer, Boston, MA. https://doi.org/10.1007/978-1-4613-3539-9_4