Satoja tuhansia kilometrejä tienviertä: Kasvillisuus luonnon monimuotoisuutta edistämässä
Lähes 78 000 kilometriä maantieverkkoa ja 370 000 kilometriä yksityisteitä kiemurtelee ympäri Suomea. Voikin varmuudella sanoa, että tien vierustaa riittää. Tieympäristösuunnitelmissa on alettu merkitsemään potentiaalisia tieluiskien paahdealueita kartoille. Hankkeita pyritään toteuttamaan, mikäli niiden rahoitus järjestyy. Paahdeympäristöt ovat nykyään harvinaisia ja ne muodostavat tärkeän elinalueen uhanalaisille kasveille ja hyönteisille.
Uhanalaistumiskehityksen pysäyttäminen
Eliö- ja kasvilajien uhanalaistuminen on pysäytettävä ja niiden kantoja on elvytettävä. Pölyttäjät ovat tyypillisesti viihtyneet kedoilla, niityillä ja harjujen lämpöisillä ja aurinkoisilla rinteillä. Paahdeympäristöt ovat kuitenkin vähentyneet, sillä harjujen hiekkamaat on kaivettu pois muuhun käyttöön. Matalakasvuiset ja paahteiset teiden luiskat voivat toimia saman tyyppisinä kasvualustoina kuin harjujen rinteet.
Tuoduista kasvilajeista ovat parhaiten lähteneet kasvuun pienemmällä paahdealueella kasvullisesti leviävät ja mätästävät kasvit kuten kangasajuruoho.
Paahdeympäristön perustamiskokeilu
Varsinais-Suomessa on kokeiltu uuden paahdeympäristön perustamista tiehankkeen yhteydessä. Hankkeen ideana on ollut auttaa luontoa elinvoimansa vahvistamisessa istuttamalla ja kylvämällä alueelle paahdealueen kasveja.
– Paahdealueen perustamiskokeilu aloitettiin Säkylässä Ristolan kohdalla valtatiellä 12 (Eura-Raijala) vuonna 2020 tiehankkeen valmistuttua. Eura-Raijala tiehanke toteutettiin noin 20 kilometrin matkalla. Hankkeessa tietä levennettiin, parannettiin liittymiä ja tehtiin vesistösilta, pohjavesisuojausta ja saukkoputkea sekä rakennettiin kevyen liikenteen alikulku. Jo tiesuunnitelmassa oli kirjattu tavoitteeksi, että hankkeessa lisätään harvinaisten kasvustojen elinympäristöjä rakentamalla paahdealueita, kertoo ympäristöasiantuntija Niina Anttila Varsinais-Suomen ELY-keskuksesta.
Paahdeympäristön perustamiskokeilu toteutettiin hiekkapeitteiselle, teiden väliin jäävälle tiealueeseen kuuluvalle alueelle.
– Kohteeseen istutettiin tai kylvettiin noin parikymmentä erilaista paahdeympäristön kasvilajia. Näitä olivat muiden muassa hietaneilikka, harjumasmalo, kangasajuruoho, idänkeulankärki, ketomaruna ja nuokkukohokki, kissankello, kissankäpälä, ukontulikukka, jänönapila, mäkitervakko, keltamaite, mäkikuisma, isomaksaruoho, sekä erilaisia jäkäliä, kertoo hankkeen toteutuksesta vastannut Jere Nieminen Villi vyöhyke ry:stä.
- Jäkälien istuttamisella haluttiin kokeilla, voiko jäkälää istuttaa ja levittää siten uudelle alueelle, ja voiko jäkälällä sitoa hiekkaa, Nieminen jatkaa.
Oppimista kokeilemalla
Seurantaa kasvien osalta on tehty alueen perustamisesta saakka ja seurantaa jatketaan vuoteen 2024 asti. Seurantaa tulee tehdä nykyistä enemmän myös eliölajien osalta. Tulosten pohjalta voidaan arvioida, kannattaako hankkeessa kokeiltuja käytäntöjä hyödyntää myös muissa kohteissa.
– Haasteena kokeilukohteessa on ollut, että lähdettiin kokeilemaan kasvualustan tekoa pelkällä hienojakoisella hiekalla, joka on tuulen mukana lähtenyt liikkeelle haitaten siementen itämistä ja jäkälien juurtumista, ja mahdollisesti myös lähiympäristön asukkaita. Paahdeympäristö leviää istutetuista laikuista hitaasti, joten kestää useita vuosia, että toivottu kasvillisuus valtaa alan, ja samalla estää hiekan kulkeutumista tuulen mukana. Oman haasteensa ovat tuoneet kuumat ja kuivat kesät, Anttila kertoo.
– Koealueelle tuotu kasvillisuus on lähtenyt kasvamaan melko hyvin. Alueelta on vuosittain kitketty rikkakasvillisuutta, jonka ei haluta leviävän alueelle ja joka koetaan paahdealueen kehittymisen kannalta kaikista haitallisimmaksi. Alueen kasvusto kehittyy vakaasti ja paranee yhä nykyisestä. Aikaa voimistumiselle tarvitaan muutama vuosi, Nieminen arvioi.
Kokeilulla on saatu arvokasta tietoa paahdealueen perustamiseen liittyvistä haasteita ja mahdollisuuksista. Keskeisiä havaintoja ja hyviä oppeja on kertynyt liittyen kasvualustan laatuun, rakenteeseen ja kasvien mahdollisuuteen kiinnittyä ja levitä alueelle sekä tarvittaviin kunnossapitotoimiin.
– Yksi arvokas oppi tästä hankkeesta on ollut, että jos kohde on merkattu tieympäristösuunnitelmassa paahdealueeksi, tulee suunnitelmassa kieltää maa-aineksien säilyttäminen kyseisellä alueella. Myöskään luiskiin ei tule sijoittaa maa-aineksia, vaan luiskamuotoilut on toteutettava kiviaineksella, Anttila korostaa.
Anttila huomauttaa myös, että paahdeympäristön rakentamistyö on erittäin vaativa työ, jota harva toimija pystyy tekemään. Lajiston kokoaminen ja siementen keruu vaativat poikkeuksellista osaamista ja luonnon tuntemusta, jotta ne eivät aiheuta haittaa ympäristölle.
Muita tärkeitä väliraportin oppeja on, että kasvualusta kannattaa perustaa riittävän paksuksi, jotta maa-aineksen ei toivotut kasvustot eivät pääsisi puskemaan kasvualustan läpi. Riittävän paksu kasvualusta ehkäisee pohjamaassa olevan kasvillisuuden kasvamisen kasvualustan läpi. Tuulisemmille alueille esitetään rakeisempaa pintarakennetta, jotta tuuli ei kuljettaisi pintamaata pois. Näin kasvien olisi helpompi tarttua kiinni alustaansa. Nurmettamista ei tule tehdä paahdealueen vierustoille, jotta nurmi ei leviä tukahduttamaan paahdealuetta.
Teksti: Liisa-Maija Thompson / Suomen Tieyhdistys ry
Kuvat: Jere nieminen / Villi vyöhyke ry
Haluatko kuulla lisää kasvillisuudesta teiden vierialueilla?
Viherpäivien ja Talvitiepäivien Viherareenalla käydään paneelikeskustelu aiheesta to 15.2. klo 9.20-9.50
Keskustelemassa ovat Marketta Hyvärinen Väylävirastosta, Janne Heliölä Suomen Ympäristökeskuksesta, Antti Haverinen Taimistoviljelijät ry:stä sekä Minna Harju
Viherkuutio Oy:sta.